maanantai 27. marraskuuta 2017

#925: Ihan kuin alusta aloittaisi

Jos joku asia on jäänyt viimeisen vuoden aikana retuperälle, on se ehdottomasti tämän blogin ulkoasu. Ja sitäkin enemmän kaikkien blogin väliliehtien sisällöt, jotka ovat enemmän tai vähemmän peräisin ajalta, jolloin blogia perustin. Eli melkeinpä kuusi vuotta sitten - voitteko kuvitella! On ehkä aikakin tehdä asialle vihdoin jotain, sillä uuden hevosen myötä tuo Champin aikainen ulkoasu on auttamatta menneen talven lumia. Eikä vielä hetki sitten ulkoasua koristanut vaaleanpunainen teema ole ehkä enää se itselleni sopivin, saati tähän vuodenaikaan passaava. Tuumasta toimeen siis!

Tässä kohden apuun astui tuttuun tapaan Ida, joka pitää omaa yritystään nimeltä Graphics LF. Ida suunnitteli ja toteutti edellisenkin ulkoasuni blogiin, joten pyysin häntä tarttumaan toimeen myös tämän ulkoasun kohdalla. Annoin Idalle melkolailla vapaat kädet koko ulkoasun toteuttamista ajatellen, mutta esitin toiveeksi jotain harmaasävyistä ja yksinkertaista. Kun näin ulkoasun ensimmäistä kertaa, olin enemmän kuin tyytyväinen: juuri sellaista kuin olin toivonut, mutta kuitenkin jotain, mitä en olisi osannut itse missään vaiheessa suunnitella. Blogin historian ensimmäiset neljä vuotta suunnittelin blogin ulkoasun kokonaan itse, mutta sen jälkeen olen jättänyt homman niin sanotusti ammattilaisille. Koodikieli on asia, mitä ei pysty työstämään, ellei sitä aktiivisesti harjoittele.


Pakko sanoa, että olen itse hyvin tyytyväinen tähän uuteen ulkoasuun. Se on sopivan talvinen, mutta kuitenkin ajaton. Ei siis haittaa, vaikka menisin seuraavan vuoden samalla teemalla ;) Ennen kaikkea suurin muutos oli noiden välilehtien tietojen päivitys ja tekstien uusiminen ajan tasalle. Nyt voit lukea välilehtien alta seuraavaa informaatiota:

Blogi: tämä linkki vie blogin etusivulle. 

Maco: vihdoin myös Macvolla on oma esittelysivu! Sivulta löydät Macon perustiedot sukua myöten, sekä kuvia ja videoita perinteisen luonnekuvauksen lisäksi.

Muut: tältä välilehdeltä pääset tutustumaan niihin hevosiin, jotka ovat esiintyneet tai esiintyvät paraikaa blogissani enemmän. Mukana ei ole kaikki ratsastamani hevoset, vaan ne, joista kirjoitan eniten. Toki listalta löytyy muutamia sellaisia hevosia, joista olen kirjoittanut blogissani aiemmin paljon, mutta jotka eivät enää nykyään täällä esiinny - ainakaan niin ahkerasti.

Aada: linkin takaa löydät kaiken tarpeellisen tiedon, mikä liittyy minuun blogin kirjoittajana. Pääset tutustumaan hevoshistoriaani, harrastuksiini ja siihen, mitä kaikkea elämääni oikein sisältyy.


Historia: ajattelin, että varsinkin uusia lukijoita voisi kiinnostaa se tieto, miten Aadan hevoselämää -blogi on saanut alkunsa ja miten sen matka on kehittynyt vuosien varrella. Historia-sivusto on vielä kesken, mutta se tulee päivittymään kokonaisuudessan valmiiksi vielä tämän viikon aikana. Halusin kuitenkin julkaista blogin kaikkien näkyville jo ennen historiaosuuden valmistumista.

UKK: usein kysytyt kysymykset eli UKK on vihdoin päivitetty ajan tasalle. Nyt voit lukea listan kysymyksistä, mitä multa kysytään eniten. Jos joku mielestäsi oleellinen kysymys uupuu, laita ihmeessä viestiä!

Yhteystiedot: koska aina tulee kysyttävää, on hyvä tietää, mistä mut saa helpoiten kiinni. Yhteystietojen takaa löydät linkit muihin sosiaalisen median kanaviin, mitkä löytyvät myös sivupalkissa olevan kuvakehyksen alta.

Muuta uutta ulkoasuun ei oikeastaan tullut. Sivupalkin Instagram- ja Facebook-feedit siirtyivät sivun alaosaan, kuten myös yhteistyökuvakkeet. Mielestäni ihana yksityiskohta on tuo sivupalkin muuttuva kuvake, mistä voi katsella kuvia musta ja Macosta. Siihen voi sitten päivitellä uudempia kuvia sen mukaan, kun niitä tulee!

Mitä mieltä olet uudesta ulkoasusta? :)
Lue lisää

lauantai 25. marraskuuta 2017

#924: Nyt sitä liikkuvaa kuvaa!

Kiinnitin huomiota tässä yksi päivä siihen, että olen tehnyt todella paljon enemmän videopostauksia tänä syksynä verrattuna aiempaan tahtiin. Vielä vuosi sitten videopostauksia tuli hyvällä tuurilla pari kertaa vuodessa, mutta pelkästään nyt syksyn aikana näitä on kertynyt lähemmäs kymmenen. Syynä tähän on ollut yksinkertaisesti se, että mulla on ollut mahdollisuus käyttää kuvaukseen sopivaa kameraa.

Videopostauksen ovat nykyään todella toivottuja, enkä yhtään ihmettele miksi. Varsinkin nuoret seuraajat haluavat helppoa ja kevyttä katsottavaa, mikä näkyy tubettajien määrän kasvussa ja suosion jatkuvassa nousussa. Erityisen hauskaa on, miten saan päivittäin kymmeniä viestejä siitä, miten olen jonkun mielestä paras hevostubettaja. Jaahas, ai minäkö youtubettaja? Monille niin, vaikka itse olen aina mieltänyt itseni bloggaajaksi. Ehkä tällainen termittely tiettyihin kasteihin on vanhentunut tapa puhua, ja tubettajien tai bloggaajien sijaan pitäisi puhua somevaikuttajista. Sitähän tämä kaikilla on - muihin vaikuttamista sosiaalisen median välityksellä.

Marraskuussa tuli kuvattua kaksi pidempää videopostausta. Toinen on itseasiassa ihan koko päivän kestävä MyDay, jossa pääsette seuraamaan yhtä ihan tavallista lauantaipäivääni. Aamu alkoi luennolla mindfulnesin käytöstä ratsastajan toiminnassa ja jatkui siitä tallille, salille ja lopulta isänpäivän viettoon. Tuollaiset päivät ovat mulle aika tavallisia viikonloppuja, joskin tekemisen suunnat vaihtelevat. Tuolla videolla ei itse tallihommia niin paljon ole, mutta toinen video korvaa sen puolen sitten oikein urakalla!


Linkki videoon (MyDay koko lauantaipäivältä)


Linkki videoon (tallivideopostaus)

Toinen video on nimittäin juurikin tallivideopostaus, jonka kuvaamiseen sain apukäden Vilman suunnalta. Tämä mahdollisti sen, ettei teidän tarvitse kuunnella omaa selitystäni pidellessäni kameraa itse kädessä, vaan saatte katsottavaksemme vähän sitä tekemistäkin. Aiemmista videoista poiketen jätin kaikkiin kohtiin alkuperäiset äänet, joten videossa ei ole ollenkaan musiikkia. Vaihtelu virkistää! Toivottavasti tällaisen videon katselu on mieluisaa, mutta kuulen toki mielelläni kommenttia siitä, millaisia videoita haluaisitte jatkossa nähdä. Tai jos videoita tuntuu jo olevan liikaa, niin senkin voi ilmaista kommenteissa.

Pelkiksi videoiksi blogi ei tietystikään ole menossa, sillä kirjoittaminen on aina lähinnä sydäntäni. Seuraava postaus on jälleen valmennuspostaus, missä mukana on paitsi ääniraidallinen video, myös sitä perinteistä kirjoitettua pohdintaa. Mikäs sen mukavampaa! Kirjoittamista on tullut muutenkin harrastettua viime aikoina urakalla, sillä päivitin blogin esittelysivut ja toin mukaan ihan uusia sivuja, joten kaikki tiedot ovat vihdoin ajantasalla. Tämän lisäksi olen oikeasti opiskellut nyt loppusyksystä ahkerammin kuin viimeiseen vuoteen, mikä tarkoittaa kirjoitusurakkaa paitsi gradun, myös muiden lyhyempien tutkielmien parissa. 

Videoiden tuloa saattaa vähentää loppuvuodesta kameran puute, sillä luovutin vihdoin isäni järjestelmäkameran takaisin hänelle ja näin ollen käyttööni jäi enää oma Canonin 7D Mark II -runko. Se on näppärä kamera automaattitarkennuksineen, mutta siinä ei ole kääntyvää näyttöä. Saas nähdä, miten paljon innostun kuvaamaan sillä. Tosin satsasin vihdoin uuteen ja kunnolliseen puhelimeen ostaessani OnePlus 5T:n, joten sillä pitäisi pystyä kuvaamaan myös ihan HD-laatuista videokuvaa. Oli muuten kokemus jonotella yli tunti ennen puhelun myynnin alkamista yhdessä muiden innokkaiden kanssa. Mutta kyllä tuon hankinta kannatti!

Ihanaa viikonloppua kaikille teille :)
Lue lisää

torstai 23. marraskuuta 2017

#923: Avuilla, vai kaukana siitä?

Sunnuntaina mietin, että viimeisistä kisoista on päässyt kulumaan aikaa parisen kuukautta. Tuo aika on todellakin mennyt äkkiä, sillä vastahan me oltiin Ypäjällä aloittamassa hallikausi Horse Show'n karsintojen parissa. Yllättäen matkaan tulikin useampia muuttujia, kun olin itse milloin töissä kansainvälisissä kisoissa ja milloin hevonen lyhyellä sairaslomalla. Niinpä tuo parin kuukauden kisatauko pääsi ihan yllättäen muodostumaan. Mutta eipä siinä, onneksi tauot on tehty aina päätettäviksi!

Lähdimme tosiaan hyppäämään lähitallillemme Stall Solbackaan seurakisat, joissa luokat loppuivat 110cm korkeudelle. Ilmoittauduinkin hyppäämään valmentajan suosituksella juuri tuon viimeisen luokan, jonka lisäksi pyysin mahdollisuutta hypätä kisojen päätyttyä radan vielä 120cm-korkeudella. Se passasi järjestäjälle, joten iltapäivällä lähdimme tallin pihasta suunnitelmana startata kaksi rataa ja sitä kautta korkata varsinainen kisarutiini taas alkuunsa. Se on nimittäin ikävää, miten nopeasti rutiini voi hävitä ja se epävarmuus tai oma säätäminen tulla tilalle radan ratsastukseen. Sitähän me onneksi ehdittiin vähän korjatakin Niclaksen treeneissä viikkoja sitten, mutta tuon jälkeen meille sattui aiemmin kertomani kävelypaussi kengitysseikkojen vuoksi. 

Olen varmasti kisapostauksen yhteydessä pitkin kesää ja syksyä kertonut siitä, miten erilainen Maco on ollut ratsastaa vieraissa paikoissa: oli kyseessä sitten valmennus tai kilpailutilanne. Kotona ruuna on kovin tasainen ja lungi, mutta kisapaikoille tultaessa se herää ihan eri tavalla henkiin. Aluksi se häärää ja huutaa kaikille muille hevosille, eikä välttämättä tule kovinkaan hyvin takaisin esteiden välissä. Se saattaa jännittää alakaulansa ja "purra" kuolaimeen kiinni, jolloin kaarteita on tietysti todella vaikeaa ratsastaa rytmissä. Ensimmäisen luokan jälkeen ruuna on aina rauhoittunut ja seuraava luokka on ollut sen myötä helpompi ratsastaa, vaikka samaa rentoutta ja toimivuutta ei olekaan saavutettu, mihin kotona on jo päästy. 

Näistä kisoista ei ole kuvia, mutta mennään videoiden kuvakaappauksilla :)

Vai hetkinen, onkohan se hevonen ollut kotonakaan niin hyvin avuilla esteillä? Kun muistelen nyt vaikkapa kolmen kuukauden taakse, niin vastaus kysymykseeni on puhtaasti kieltävä. Suurin herätys tähän taisi olla juurikin sunnuntain kisojen yhteydessä, kun Maco toimi hyvin suurimmaksi osaksi aikaa ollen pehmeä ratsastaa ja ennen kaikkea antaen vaikuttaa itseensä avuilla ilman vastustelua. Siinähän sitä sitten oltiinkin, kun olin jo etukäteen ajatuksissani muodostanut kuvitelman, että en pysty ratsastamaan mitään kaarteita toivotulla tavalla tai muutakaan siten, miten pitäisi. Ja kun hevonen yhtäkkiä olikin kuulolla ja vastasi apuihin, en osannut yhtään toimia tuossa tilanteessa. Jäin liian hitaaksi ja unohdin ratsastaa.

Miettikääpä tilanne, jossa kävelen valmentajan kanssa rataa. Hän kertoo, että tälle esteelle tultaessa asetat hevosen sisälle, katsot sen tulevan hyvin sisäpohkeen ympäri, pidät sen pehmeänä ja irti. Siinä kävellessämme sanon ääneen hänelle, että teoriassahan se on helppoa, mutta todellisuudessa me ei päästä mitään kaarretta tuolla tavalla. Siis mitä? Ihan oikeasti, mä ajattelin jo alkujaan, ettei homma onnistu. Valoja päälle Aada, juurihän sä olit kuuntelemassa ratsastajan psyykkisestä ajattelusta kertovaa luentoa. Niin, mutta tuota ihmismieltä on kamalan vaikea hallita tilanteissa, jossa meille on jo muodostunut tapa toimia. Varsinkin silloin, kun vähän jännittää. Koskaan ei pitäisi olla lähtökohtaisesti negatiivisten ajatuksien kanssa kisasuorituksen suhteen, vaan ajatella asiat juuri niin, kuten valmentaja radankävelyssä sanoi. Siten, millä tavalla aiot tehtävän suorittaa - oli toteutus lopulta mitä tahansa. 

Mutta sitten itse aiheeseen! Tällä alustuksella on jokaisen varmaankin helppo uskoa, ettei kisat todellakaan menneet menestyksekkäästi. Ei sillä, olin loppujen lopuksi oikein tyytyväinen päivän antiin, sillä Maco suoritti hyvin. Olisin vain itse saanut ratsastaa paremmin eli laittanut hevosen vähän enemmän pohkeen eteen, jolloin tuo yksi 120cm korkeudella tullut puomi olisi pysynyt ylhäällä. Muut kaksi puomia olivat ihan omia virheitäni, joista en voi syyttää hevosta huononakaan päivänä.




110cm-luokan rata oli kokonaisuutena ihan mukiinmenevä, vaikka teinkin yhden ihan kamalan ajatusvirheen esteelle numero kaksi. Sinne tultiin kaarteesta ikään kuin u-käännöksenä ja sanoin jo radankävelyssä, että tämä on mulle todella hankala este. No, tietysti tein juuri, kuten olin sanonutkin jääden vetämään hevosen ihan paikalleen kohti estettä. Maco kampesi itsensä esteen yli ottaen puomin mukaansa, koska eihän takaperin tuon kokoisista esteistä enää ylitse puhtaasti pääse. Herkempi hevonen ei olisi edes yrittänyt! Loppuradassa ei ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ja jotkut linjat olivat jopa oikeinkin sujuvia. Paljon taputuksia siis ruunalle radan jälkeen!

Koska luokassa ei ollut montaa lähtöä, odottelin rauhassa maneesin ulkopuolella seuraavaa vuoroani sadepisaroiden tipahdellessa päällemme. Kun luokka oli lopulta ohi, pääsivät halukkaat maneesiin treenaamaan rataa isompana. Ja voi että, miten isoilta ne esteet oikeasti näyttivätkään! 110cm-taso tuntuu mun mielestä todella pieneltä, joten en voi ymmärtää, miten 10cm muutos tekee niin paljon. Okei, onhan okserit leveämpiä ja sitä kautta massiivisempia, mutta siitäkin huolimatta tuon eron ei pitäisi olla niin iso. Siinä sen huomaa, miten mulla on lopulta todella vähän kokemusta tuolta tasolta. Ensimmäisen 120cm-luokkani hyppäsin vuonna 2015 ja jo vuonna 2011 kisasin jonkun 115cm-luokan, mutta kaikkinensa startteja noissa korkeuksissa on tullut tehtyä yhteensä varmaan kuutisen kappaletta seurakisoista kansallisiin. Ehkä tästä on suunta vain ylöspäin ;)

Kuten valmentajani suoritukseni jälkeen sanoi, oli 120cm-korkeudella hypätyn radan alkuosa vähän sellaista "apua, esteet nousi, mitä teen" -ratsastusta. Jossain kolmannen esteen jälkeen pääsin rentoutumaan (koska olin selvinnyt ensimmäisestä okserista yli hengissä) ja ratsastin oikeasti ihan hyvin aina esteelle numero 10 asti, joka oli sarja. Sinne lähdin jättämään taas liikaa tilaa hevoselle sarjan väliin eli otin Macon laukan liian pieneksi, jolloin meiltä katosi rytmi ja tulimme a-osalle ihan pohjaan. Siitä puomi mukaan, mutta b-osalle jäikin sitten ihan reilusti tilaa, kun sisään oli tultu niin pienesti. Tämä rytmin kadotus näkyi vielä seuraavalle esteelle, johon tulimme vähän lähelle ja seurauksena tästäkin puomi. Maco olisi voinut hypätä sen yli puhtaasti, koska ponnistuspaikka ei ollut niin lähellä, mutta toisaalta pysty oli jo iso ja mä itse sukelsin hevosen kaulalle ponnistuksessa, jolloin se ei yksinkertaisesti päässyt ylös lavoistaan. Seuraavalle esteelle tulikin sitten taas ihan unelmalähestyminen, sillä kuten valmentajakin sanoi, olisin voinut tehdä sitä ennen ihan mitä tahansa: kääntää volttia, ratsastaa eteen tai taakse, ihan mitä vain. Kaksi viimeistä estettä vielä ja maalissa ihan tyytyväisenä.


Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Päällimmäisenä kisoista jäi siis ehdottomasti hyvä fiilis. Opin sen, että mun on pakko ajatella asioita toisella tavalla radankävelyssä. Olin myös tosi tyytyväinen siihen, että pääsin ratsastamaan molemmissa radoissa viidennelle esteelle kaarteesta läpi oikeasti laukaten, enkä jäänyt himmailemaan yhtä askelta lisää. Pikkuhiljaa alan saamaan sitä itsevarmuutta takaisin, mikä tässä parin vuoden aikana katosi kokonaan mun tekemisestä. Se vaatii vaan paljon ratoja alle, mutta myös sitä työtä, mikä on nyt muuttanut myös Macon ratsastettavuutta esteillä ihan toisenlaiseksi. Kun kotona tehdään kunnolla duunia tekniikkaharjoituksilla, on hevonen koko ajan paremmin apujen välissä. Se heijastuu myös sinne radalle. 

Ensi viikolla meillä on vielä yksi kisarupeama, jonka jälkeen kausi taitaakin tältä osin olla pulkassa! Tuota kisaa odotan oikeasti innoissani, sillä hyppään siellä kaksi luokkaa: 115cm arvostelulla AM5, sekä 40cm paripukuratsastuksena. Meillä on mahtava idea pukuihimme ja aiomme panostaa kympillä. Saas nähdä, mitä kaikkea muut ovat keksineet! Samalla kisataan myös hyväntekeväisyyskilpailu Avant Challenge -keppihevosluokka, jonka lähtömaksut lahjoitetaan Pyry Kivikoskelle, joka loukkaantui tänä vuonna vakavasti ratsastusonnettomuudessa. Pyrylle ollaan teettämässä Avant, jota voi käyttää jalkojen liikuntakyvyttömyydestä huolimatta - näin työ hevosten parissa voi jatkua. On ollut ihana huomata, miten suuri joukko tähän onkaan lähtenyt mukaan niin yrittäjiä kuin yksityishenkilöitä. Mäkin maksoin osallistumismaksun, vaikken aio itse keppihevosen selkään kiivetä. Parasta tässä on se, että jokainen voi osallistua millä summalla haluaa! Kyllä hevosihmiset osaavat olla välillä yhteisöllisiä :)

Oletko tulossa seuraamaan Ainon puurojuhlan kisoja?
Lue lisää

tiistai 21. marraskuuta 2017

#922: Pala satavuotista Suomea

Moni teistä on varmaan kuullut Rasastuskeskus Ainon ja Keski-Uudenmaan Teatŧerin yhteisestä näytelmästä nimeltään Suomenhevosen tarina. Tuo näytelmä on tiettävästi ensimmäinen malliaan, sillä koko näytelmä esitetään maneesissa, mikä on iso muutos normaaliin teatteriympäristöön verrattuna. Samalla näytelmä on kunnianosoitus kansallisrodullemme suomenhevoselle ja satavuotiaalle Suomelle.

Mulla on melko aktiivinen historia kulttuuritapahtumien parista lapsuudesta asti. Kävimme perheeni tai sukulaisteni kanssa vähintään kerran vuodessa katsomassa esityksiä kansallisteatterissa, kansallisbaletissa tai muussa vastaavassa paikassa. Lapsena näistä ei tietysti osannut samalla tavalla nauttia, mutta muistan jo yläasteelta, miten paljon nautin vierailustamme kansallisteatteriin. Tai miten viihdyttävää lukiossa oli seurata Lahden kaupunginteatterin esitystä, jota menimme äidinkielen kurssin osallistujien kanssa katsomaan. Siitä asti olemme käyneet äitini kanssa pari kertaa vuodessa katsomassa esityksiä milloin missäkin, joka kerta suuresti nauttien.

Jo alkusyksyllä kuulin enemmän tästä Ainossa järjestettävästä näytelmästä, milloin mistäkin suunnasta. Infoa näytelmästä antoi tietysti järjestäjätaho, mutta yhtä lailla asiasta tiedotti moneen otteeseen äitini. Hän linkkasi mulle milloin mitäkin linkkejä, joissa näytelmästä kerrottiin ja ehdotti, että meidän pitäisi mennä katsomaan näytelmä silloin, kun se esitettävänä marraskuussa on. No, kun sain kutsun tulla seuraamaan näytelmän ennakkonäytöstä viime viikon torstaina, ei ollut vaikea valita seuralaisia mukaan. Niinpä suuntasimme äitini ja isäpuoleni kanssa katsomaan vähän erilaista näytelmää Järvenpäähän. Ennakko-odotukset olivat toki korkealla, sillä mukana oli kokeneita ja mullekin tuttuja näyttelijöitä (kuten Anu Sinisalo ja Antti Reini), mutta toisaalta samalla pohdin, miten kokonaisuuden on saanut pystyyn tuollaiseen ympäristöön.

Postaus tehty yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatterin ja Ratsastuskeskus Ainon kanssa.

Kaikki postauksen kuvat c. Keski-Uudenmaan Teatteri

Ennen varsinaisen näytöksen alkamista pääsin tutustumaan nopeasti kulissien taakse. Yksi näytelmän esiintyjistä esitteli mulle paikkoja tarkemmin kertoen, missä näyttelijät vaihtavat asunsa, missä hevoset vaihtavat varusteet ja miten lavan takaosa on muuten rakennettu kasaan. Pääsinpä seisomaan myös itse lavalla ja pällistelemään edessä avautuvaa katsomoa. Vaikka luulisi, ettei maneesiin juuri ihmisiä mahdu katsojiksi, on istumapaikkoja katsomossa yhteensä 640 kappaletta. Ja mikä huikeinta, tähän mennessä katsojia on todellakin riittänyt! Koska esitysperiodi on varsin lyhyt ja esityksiä on vain 26.11. asti, ovat monet lähteneet liikkeelle hyvissä ajoin. 

Pohdin etukäteen, miten näytelmässä mukana olevat hevoset on saatu yhdistettyä järkevästi koko hommaan mukaan. Yllätyin tosiaan, miten nerokkaasti näytelmään oli keksitty hevoselle oma näyttelijä, vaikka mukana oli toki myös kaksi ihan oikeaa suomenhevosta. Ne muuten ottivat koko homman todella lungisti, eikä melu ja hälinä tuntunut haittaavan kumpaakaan nelijalkaista. Mukana kummallakin hevosella oli oma "ohjastajansa" koko näytelmän ajan, sillä näyttelijöillä itsellään ei ollut kovinkaan suurta kokemusta hevosista etukäteen. Osa oli kuulemma ratsastanut joskus aktiivisemminkin, osa toki edelleen, mutta ihan ylivoimaisesti suurin joukko ei ollut istunut hevosen selässä koskaan aiemmin. Ja silti jokainen tuli hyvin toimeen näiden vähän erilaistenkin näyttelijöiden kanssa! 

En halua kertoa näytelmän juonta sen tarkemmin, etten paljasta sitä etukäteen, mutta tiivistettynä se on läpileikkaus Suomen historiasta sadan vuoden ajalta. Mukana nähtiin tavallisen näyttelemisen lisäksi myös musiikkia livebändin soittamana, mikä toi näytelmään oman tunnelmansa. Musta on myös tullut virallisesti herkkis, koska hauskojen osuuksien lisäksi jouduin pidättelemään kyyneleitä useampaankin otteeseen. Näytelmä oli omalla tavallaan todella pysäyttävä, koska se näytti sitä todellisuutta, jossa suomalaiset ovat eläneet esimerkiksi sotien aikana. 




Vieressäni istuneille äidilleni ja isäpuolelleni näytelmä toi mieleen varmasti monenlaisia muistoja lapsuudesta. Äiti tiesi kertoa, että heidänkin perheessä oli ollut hevonen, joka oli osallistunut isoisäni kanssa sotaan. Tuota hevosta äitini ei ollut koskaan päässyt tapaamaan, sillä se oli menehtynyt jo kauan ennen äitini syntymää. Silti jokainen sodan aikaan tai sen jälkivuosina elänyt on varmasti joutunut kokemaan, miten sota on vaikuttanut paitsi Suomeen, myös siihen osallistuneisiin ihmisiin. 

Me saamme olla todella kiitollisia niille, jotka ovat Suomea aikoinaan puolustaneet. Vaikka muita tekoja emme pystyisi tekemään, on ainakin omasta mielestäni tarpeellista tuntea Suomen historia ja osoittaa sitä kautta kunnioitusta. Kaikki eivät tykkää opiskella asioita kirjoista, joten siltä osin tämän tyyppiset näytelmät voivat toimia myös opettavaisina nuoremmille katsojilleen ollen samalla viihdyttäviä seurata. 

Ei liene yllätys, kun sanon suosittelevani tämän näytelmän katsomista ihan jokaiselle hevosihmiselle. Myös isäpuoleni viihtyi esityksen katsomossa, vaikka hän ei hevosihmisiä varsinaisesti olekaan. Lipputuloilla tehdään myös hyvää, sillä jokaisesta lipusta lahjoitetaan 2,00 euroa suomenhevoselle ja 2,00 euroa sotaveteraaneille. Näytöksiä on tosiaan vielä torstaista sunnuntaihin tällä viikolla, joskin lauantain näytös on jo loppuunmyyty. Lippuja voi ostaa lippu.fi:n kautta hintaan 52,50 euroa (peruslippu), mutta Keski-Uudenmaan Teatterilta (Kerava) ja ratsastuskeskus Ainosta ostetuista lipuista saat alennuksen sanoessasi alennuskoodina blogini nimen. Tuolloin lippuja voi ostaa 40,00 euron hintaan. 

Joko sä olet käynyt katsomassa Suomenhevosen tarinan tai aiotko mennä? :)
Lue lisää

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

#921: Erilaisia valmentajia

Maanantait nähdään tunnetusti varsin masentavina päivinä. Parin viikon takainen maanantai koitti kyllä olla maineensa veroinen, mutta illalla odotti pitkän ajan jälkeen Niclas Aromaan valmennus, enkä todellakaan aikonut antaa minkään arjen alkamisen haitata tästä saatavaa iloa. On se vaan kummallista, miten yksi valmentaja voi saada valmennuksen aikana niin paljon muutosta aikaan kommentoimatta lopulta kovinkaan paljon.

Valmentajissa kun on niin kamalasti eroja. Toiset tykkäävät puhua koko ajan: selittää ensin, mitä tehdään ja sitten itse tehtävän ajan, miten tekeminen juuri sillä hetkellä menee tai miten sitä pitäisi korjata. Ja lopuksi tietysti vielä erikseen, kuinka äsken suoritetusta tehtävästä on selviydytty. Sitten on valmentajia, jotka eivät puhu juurikaan: kerrotaan, että tule tehtävä ja sen jälkeen annetaan palaute tehtävää ajatellen. Joskus ei edes sitä, vaan ennen seuraavaa suoritusta saatetaan antaa ohjeistus sille, mitä pitäisi nyt muuttaa. 

Jokaiselle ratsastajalle sopii omat valmentajatyyppinsä, joten kaikki eivät sovi kaikille. Mä olen ollut todella hyvissä valmennuksissa, joissa valmentaja on puhunut todella paljon ja vastaavasti todella hyvissä valmennuksissa, joissa valmentaja ei ole puhunut hirveästi. Sitten taas niitä mulle sopimattomia valmentajia on tullut esiin molemmista valmentajatyypeistä. On oikeasti raastavaa kuunnella selitystä koko tunnin ajan, jos valmennuksesta ei silti tunnu saavan mitään konkreettista hyötyä irti. Vähintään yhtä masentavaa on se, jos valmentaja ei kommentoi juuri mitään, eikä siitäkään vähästä saa mitään itselleen.



Koska kuvia itse valmennusesta ei nyt ole, saatte kuvitukseksi parin viikon takaisia kuntoonlaittokuvia :) Ja kaikki kuvat siis c. Vilma T, kiitos <3
Tällaisen alustuksen jälkeen toteankin, että tällä hetkellä mulla on sekä enemmän, että vähemmän puhetta tuottavia valmentajia. Niclas kuuluu ehdottomasti niihin, jotka puhuvat vähemmän, mutta joiden neuvot ja tehtävät tuovat mulle ihan erilaisia näkökulmia ratsastukseen. Niin myös tuollakin viikolla, mikä selittääkin sen, miksi ihmeessä me ratsastajat jaksetaan ajella pitkän työpäivän jälkeen kiireessä, pimeässä ja sateessa ilman kunnon ruokailua kauas kotoa valmennukseen ja palata sieltä yömyöhään takaisin. Se oppi, mitä noilta reissuilta tulee mukaan, on nimittäin korvaamatonta. Ei sitä todellakaan ymmärrä sellainen, joka tätä lajia ei intohimoisesti harrasta. Äitini tuli paikalle katsomaan valmennusta ja hänkin ihmetteli, miten jaksan nähdä vaivaa niin paljon, että käytän vapaa-aikaani yhteen valmennukseen kuusi tuntia ja vielä maksan siitä itseni kipeäksi. Turha sitä on yrittää selittää sanoin - valmennuksen jälkeinen ilme varmasti kertoo enemmän!

Mun piti tehdä tämä postaus teille jo aikoja sitten, mutta yllättäen elämässä tuli vastaan yhtä jos toista. Jos palataan tuohon viikkoon, meidänhän piti osallistua maanantain valmennuksien lisäksi lauantaina kisoihin ratsastuskeskus Ainossa. No, Maco alkoi ontumaan mystisesti perjantaina, joten ne kisat jäivät tietysti väliin. Olin jo ihan varma, että hevosellani on jännevamma, koska jalka turvotteli oudosti ja ruuna oli välillä ihan kolmijalkainen. En edes kävelyttänyt Macoa ennen tiistaita, vaan kylmäsin sen jalkaa parhaimmillaan neljästi päivässä. Tiistaina kävimme klinikalla ja tuloksena oli kengitysmuutos: otimme pohjallisen pois ja ontuminen lakkasi. Kengittäjä oli kyllä käynyt katsomassa kaviota jo kotona, mutta tuota seikkaa ei tullut kenellekään mieleen. Onneksi selvisimme vähällä.




Tuon viikon keskiviikkona olisimme jo saaneet palata liikutukseen, mutta annoin Macon kävellä vielä yhden päivän pelkän seisomisen jälkeen ja palasin sitten takaisin satulaan. Tällä viikolla olemme olleet ihan normaalissa treenissä niin este- kuin koulupuolella, mikä on ollut todella kivaa. Sain kyllä ratsastaa tuon pienen treenitauon aikana muitakin hevosia useasti, mutta toisaalta se oma on aina oma. Treenit sujuivat hyvin ja niistä on tulossa kuvia ja videoita myöhemmin, kunhan niitä ehdin tekemään.

Palataan kuitenkin vielä Niclaksen treenipäivään! Koska valmennuksesta on jo pitkä aika, en muista ihan sanatarkasti kaikkea, mitä olin tuolloin ajatellut kirjoittaa. Onneksi tein ääniraidallisen videon jo heti valmennusta seuranneena iltana, joten pääsette tutustumaan valmennuksen sisältöön sitä kautta. Suurimpana antina koko valmennuksesta oli ehdottomasti se, että mun pitää yksinkertaisesti sallia Macon edetä paremmassa rytmissä ja avoimemmassa muodossa. Jos jään pitämään sitä kädellä liiaksi, sen laukka ei suju tarpeeksi eteen, eikä se ole niin eloisa esteillä. Nuorella hevosella saa olla sitä intoa, eikä sitä pidä missään nimessä tappaa liiallisella kontrollilla. Enkä tietystikään tarkoita, että hevosten pitäisi juosta valtoimenaan ympäri maneesia, mutta sellainen kultainen keskitie on aina hyväksi.


Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Kuten videolta saattaa huomata, muuttui ratsastukseni jo tuon yhden valmennuksen aikana kivasti parempaan suuntaan. Se tietty käsijarru päällä -tyyppinen ratsastus jäi pois ja tilalle tuli paremmin etenevä, rytmissä oleva ratsukko. Tai siltä se ainakin tuntui, kun paikat alkoivat osumaan kohdilleen ja oma tekeminen muuttui tasaisemmaksi. Tiedä sitten, miten se kaikki välittyy kameran linssiltä teille! Niin tai näin, olin todella tyytyväinen viimeiseen rataani ja samalla odottelen enemmän kuin innoissani seuraavaa valmennuskertaa, jonka pitäisi ilmeisesti olla joulukuun alussa. Eli aivan pian, jee!

Tänään pääsemme vihdoin kokeilemaan onneamme uudelleen kisojen merkeissä, sillä lähdemme Stall Solbackaan hyppäämään 110cm-luokan. Koska se on päivän viimeinen luokka, jossa pitäisi valita korkeus itse 110cm ja 120cm välillä, päätin mennä 110cm korkeudella itse luokan ja hypätä sen jälkeen vielä erikseen 120cm -korkeudella radan uudelleen. Tietysti sillä varauksella, että pääsen järkevästi esteeltä toiselle tuossa alemmassa korkeudessa.. Rataa kun on tullut hypättyä viimeksi juurikin Niclaksen valmennuksessa ja sen jälkeen olemme menneet puhtaasti jumppaa ja muuta tekniikkajuttua kotivalmennuksissa. Eikä siinä, niistäkin on tullut toinen toistaan parempia ahaa-elämyksiä. Pitää vaan saada muutettua ne opit radan ratsastukseen asti. Siinähän sitä hommaa riittää ;)

Onko sulla valmentajia, jotka puhuvat vähemmän / enemmän valmennuksen aikana?
Lue lisää

tiistai 14. marraskuuta 2017

#920: Se on täällä, vihdoin!

Monet teistä saattavat muistaa postauksen, jonka tein aiemmin syksyllä kisatakkini sovitus- ja tilausrupeamaan liittyen. Lupasin palata asiaan uudelleen, kun oma kisatakkini olisi saapunut perille, joten tässä sitä ollaan! Kisatakki saapui tosiaan mulle jo vajaa kuukausi sitten Horse Show'n aikaan, jolloin sen myös Just Dressagen ständiltä itselleni hain. Valitettavasti onni ei suosinut kisojen suhteen, eikä takki ole päässyt vielä tositoimiin, mutta viikonloppuna siihen on toivottavasti tulossa muutos!

Jos kisatakin tarina on jo ehtinyt unohtumaan, kertaan sen pikaisesti tähän alkuun. Sain siis jo aiemmin kesällä kyselyä Just Dressagelta, olisinko halunnut suunnitella itselleni uuden Lotus Romeo -merkkisen kisatakin. Takkeja ei vielä tuolloin ollut ollenkaan myynnissä Suomessa, mutta Just Dressage aloitti takkien myyjänä alkusyksystä. Kävinkin tuolloin Espoon Tapiolan myymälässä tutustumassa esillä oleviin malleihin, jonka pohjalta suunnittelimme yhdessä liikkeen omistajan kanssa juuri mulle sopivan kisatakin. Eikun takki tilaukseen ja odottelemaan! Pahinta uusien juttujen hankkimisessa lieneekin aina se odotusaika, sillä jo kertaalleen "hypistelyn" makuun päästessään ei millään malttaisi odottaa sitä hetkeä, kun tuote tulee oikeasti käyttöön.

Postaus on tehty yhteistyössä Just Dressagen ja Lotus Romeon kanssa.

Kaikkien upeiden kuvient takana jälleen ihana Vilma T. Kiitos! 


Kerroin jo aiemmassa postauksessa itse sovituskokemuksesta ja Lotus Romeon tarjoamista lähes rajattomista mahdollisuukista takkien suunnittelun suhteen, joten tässä postauksessa painotan sisältöä enemmänkin juuri tämän mun takin ominaisuuksiin ja tekemiini havaintoihin. Ja jos teillä tulee kysymyksiä takkeihin liittyen, kannattaa niitä ehdottomasti laittaa kommenttikenttään tai kysyä vaikka yksityisviestillä Facebookin kautta! Mua on lähestynyt useampikin ihminen näiden suhteen ja osaan sitten ohjata eteenpäin kysymyksiä, jos niitä mieleen tulee.

Miksi mä oikeastaan edes lähdin hankkimaan uutta kisatakkia? Uskokaa tai älkää, vaikka olen muuten ehkä vähän materialistinen persoona ratsastustarvikkeiden suhteen, en ole koskaan panostanut kisavaatteisiini. Mulla on ollut viimeisen neljän vuoden ajan kisatakkina aikoinaan alle 40 euroa maksanut kisatakki, joka mukaili mallissaan sillon kovinkin pinnalla ollutta takkimerkkiä. Kisahousut olivat nekin halvat, ennen kuin sponsorituotteena sain uudet kisahousut toisesta liikkeestä. Vaikka ne ovat osoittautuneet vuosien saatossa oikeasti hyviksi housuiksi, on kaikilla valkoisilla housuilla oma elinkaarensa. Kisapaitapolitiikka olikin poikkeus, sillä siinä mulla oli käytössäni useampia merkkipaitoja. Nekin tosin useita vuosia vanhoja ja alennuksesta ostettuna.





Tänä syksynä laitoinkin elämän risaiseksi ja päätin panostaa kisavaatteisiini. Vanha estevalmentajani sanoi aina, että saisin hankkia uuden takin, kun kisaan 130cm-luokissa. Valitettavasti tuo haave tuntuu aina yhtä kaukaiselta, ja kun en lopulta enää tuntunut mahtuvat kisatakkiini oikein mistään suunnasta, olin enemmän kuin innoissani uuden Lotus Romeon kisatakin suunnitteluprosessista, jonka Just Dressage mulle mahdollisti. Tämän uuden kisatakin lisäksi hankin itselleni vastikään ihan upouuden Horse Pilotin malliston kisahousut ja Animon kisapaidan, joka sopii kisatakkiini Swarovski-kristalliensa puolesta hyvin. Nyt ei voi siis syytää huonosta kisamenestyksestä vaatetusta ;)

Takki, jonka Lotus Romeolta ja Just Dressagelta sain, sopii ehkä parhaiten valmiista malleista juuri tuohon Simply Cooliin. Se ehkä kertoo siitä, että loppujen lopuksi tykkään kuitenkin klassisesta kokonaisuudesta, vaikka vähän ne kaikki erikoisuudet ja hienoudet kiehtoivatkin suunnitteluvaiheessa. Piti vaan pitää oma pää kylmänä ja ajatella, että tätä takkia käytän pitkään, joten sen on oikeasti oltava jollain tapaa ajaton. Ei mitään röyhelöitä tai muuta härpäkettä, vaikka ne nyt saattaisivat silmää miellyttääkin. Niin monta kertaa olen huomannut, että ne "tää on niin siisti" -jutut ovatkin lopulta lojuneet kaapin pohjalla muutaman käyttökerran jälkeen.




Lotus Romeon takkeja voi tuunata lähes rajattomasti. Ensiksi pitää toki tehdä valinta, mitä mallia haluaa lähteä tuunaamaan. Malleista riippuen muutettavat asiat vaihtelevat, ja kuten varmasti ihan jokaiselle on loogista, ei esimerkiksi estetakkiin pysty tekemään kaikkia samoja juttuja kuin esimerkiksi frakkeihin. Vaikka mä heitinkin ilmoille vitsin Suomi100-teemaisesta frakista ja kouluratsastajaksi kääntymisestä, en kuitenkaan lopulta raaskinut hylätä tätä nykyistä lajiani ja estehevostani. Vaikka pahaa toki teki ;) Jokaisessa Lotus Romeon takki- ja frakkimallissa on mahdollista valita vähintään takin kangas ja väri, sekä siihen käytettävien tereiden väri. Kaikista suurin plussa omasta mielestäni on kuitenkin kokoon tehtävät muutokset, sillä takkeja voi muokata suuntaan tai toiseen 1-4cm verran rinnanympäryksestä, hihojen pituudesta, vyötärönympäryksestä tai takin pituudesta verrattuna listakokoihin. Nuo muutokset ovat mahdollisia 50 euron lisähinnasta. 

Oma takkini on malliltaan Simply Cool, kuten ylempänä kerroin. Valitsin takkini materiaaliksi teknisen kankaan, koska se tuntui tässä kohden villakangassekoitetta sopivammalta vaihtoehdolta omaan käyttööni. Kankaan väriksi valikoitui tietysti tummansininen ja tereiden väriksi vaalean sininen. Pohdin pitkään valkoisen ja vaaleansinisen välillä, mutta lopulta päädyin ottamaan pientä irtiottoa vaaleansinisen merkeissä. Valkoinen on toisaalta todella arka väri lialle, joten siltäkin osin tuo lienee hyvä valinta. Ja hei, omaan silmääni tuo vaaleansininen näyttää ihan super kivalta! Napeiksi valitsin kirkkaat "timanttinapit", tosin valintaa olisi näissäkin ollut yllin kyllin. 

Kuten jo kerroin, ei takki ole päässyt vielä tositoimiin. Meillä piti olla Macon kanssa kisat Ainossa parisen viikkoa sitten, mutta hevonen alkoi ontumaan edellisenä päivänä ja klinikkakäynnin jälkeen syyksi paljastui kengityksellinen seikka. Positiivisena ihmisenä olin tietysti jo valmistautunut jännevammaan, joten se, että klinikkareissua seuranneena päivänä saikin alkaa ratsastamaan, tuntui maailman helpottavimmalta asialta. Tällä viikolla kokeillaan onnea uudelleen kisojen merkeissä, josko siihen asti pysyttäisiin hevosen kanssa kummatkin kunnossa.




Vaikka takki ei ole ollut päällä kisoissa, olen kokeillut sitä kyllä muuten näiden kuvausten ajan tallilla ja tietysti kotona fiilistellen. Haha, pakkohan se oli testata, miten takki toimi ihan tavallisessa käsien ojennuksessa ja muussa liikkumisessa, sillä edellinen takkini oli vallan tukala päällä. Tekninen kangas tuo todellakin liikkumavaraa, eikä takki kiristä yhtään mistään! Se on todellakin ihana päällä, mitä olen pystynyt näin lyhyen tutustumisen perusteella huomaamaan. Mulle ongelmakohta on nimenomaan hartiaseutu, sillä olen melko harteikas, ja se tekee monista takeista ja paidoista pienen oloisia. Tässä kohden ratkaisimmekin ongelman ottamalla takista koon 38 ja pienentämällä sitä muuten. Näin mulle jäi hartiaseudulle tilaa ja kädet pääsevät liikkumaan vapaasti esimerkiksi myötäämisen tahtiin.

Odottelenkin innolla sunnuntain kisoja ja sitä, että saan pistää uuden kisalookin päälle ensimmäistä kertaa virallisesti. Seuraavat kisat meillä taitaakin olla Ainon puurojuhlassa, jossa tarkoituksena on hypätä 115cm luokka AM5-arvostelulla ja päälle sitten 40cm luokka pukuratsastuskilpailuna. Meillä on ihan loistava suunnitelma pukuja varten, mutta jos teillä on hyviä ehdotuksia parikisaan, niin otamme niitä vastaan mielellämme! Koska mehän mennään voittamaan, eihän kukaan mitään leikkimielisiä kisoja voi olla tosissaan ottamatta. Haha :)

Mitä mieltä olet uudesta kisatakista tai kisalookista?
Lue lisää

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

#919: Joulu tulee, oletko valmis?

Se on kuulkaas 42 päivää jouluun. Tässä kohtaa pitäisi jo ensimmäisen jouluvastaisen ihmisen parkaista kauhistuneena, koska joulun hehkuttamista ei varmaankaan pitäisi aloittaa vielä tässä vaiheessa. Mutta hei, mä istun kotona ja kuuntelen Spotifystä tällä hetkellä kaikkia ihania joululauluja. Mulle jouluaika alkoi nimittäin tällä viikolla!

Mä olen aina ollut todella suuresti jouluihminen. Rakastan ihan yli kaiken koristelua, joulukalenterin väsäämistä hevoselleni, pimeitä iltoja takkatulen ääressä ja ennen kaikkea lunta. Sitä joulun fiilistä. Takkatuli on kyllä ollut jo viime vuonna melko mahdoton yhtälö, kun en asu enää porukoillani, eikä täällä Helsingin kerrostalossa sellaista ihanuutta tietystikään ole. Mutta se ei estä sitä, ettenkö voisi käpertyä takkatulen ääreen jouluaattona porukoideni luona jouluilallisen päätteeksi.. Eikun hetkinen, enhän mä voikaan, sillä lähdemme jo aattoa ennen ulkomaille viettämään erilaista joulua. Tällä verukkeella olen myöntänyt itselleni luvan aloittaa fiilistelyt jo tässä vaiheessa vuotta. Viime vuonna en ollut niin joulufiiliksissä aattoa ennen, joten otetaan tästä vuodesta kaikki irti.




En voi sanoa olevani ainut, sillä omassa läheisimmässä kaveriporukassani on ainakin yksi muakin pahempi jouluintoilija. Muut kaverimme ovat ihan kypsiä meidän jouluhössötykseen, koska se on lähtenyt lapasesta jo ihan sillä, että tägäämme toisiamme joskus syyskuussa jouluaiheisiin meemeihin netissä. Tiedättehän, kun joku juttu on hauskaa, se menee aina vähän yli. Loppujen lopuksi en varmaankaan edes osta lahjoja tai koristele kämppääni joulukoristeilla, koska ne joutuisi kuitenkin ottamaan pois heti matka palattuamme. Mutta kiva fiilistellä sillä ajatuksella, että joulu tulee.

Ulkoilma ei näytä kovinkaan jouluiselta, ainakaan täällä Helsingin suunnassa. Tällä hetkellä silmäni kohtaavat kirjaimellisesti tasaisen harmaan taivaan, enkä ole varma, onko tuo sumua vai pilviverhoa. Puissa ei ole juurikaan lehtiä, maassa lunta tai teillä jäätä. Eilen satoi kaatamalla vettä. Ja tuulee. Millonkas ei. Ihanan talvista. 

Vaikka sää on nyt kehno, en voi olla hehkuttamatta muutaman viikon takaista tilannetta. Uskokaa tai älkää, silloin Etelä-Suomeen satoi oikeasti paljon lunta! Ainakin täällä Pohjois-Haagassa lunta oli parhaimmillaan reilut kymmenen senttiä ja tallilla Nurmijärvellä sitäkin enemmän. En tietysti voinut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä, vaan otin kamerani mukaan tallille ikuistaakseni Macon ensikohtaamisen lumen kanssa Suomessa. Voihan olla, että Saksassa lunta on tullut sen seitsemän vuoden elinajan aikana runsaastikin, mutta lopulta uskallan vähän epäillä. Niinpä kurvalin tallille ja päästin Macon tutkimaan lunta kentällemme, jossa se käppäili tyytyväisenä kulmasta toiseen ihmetellen maisemia ja tutkiskellen lumitilannetta. Olihan se ehtinyt hengaamaan sitä ennen tarhassa jo tovin, mutta silti sen puuhastelua oli hauska seurata. Poika käveli välillä turpa lumen sisässä, jonka jälkeen sen turpaan oli jäänyt kiinni lunta. Niin suloinen!




Nuo lumet valitettavasti sulivat melko pian pois, mikä karkotti samalla unelmani aikaisesta hankitreenistä viereisellä pellollamme. Jos aiempia vuosia on uskominen, sataa lunta Helsingin alueelle seuraavan kerran pysyvästi vasta ensi vuoden puolella. Ikävä kyllä en edes muista, koska meillä olisi ollut valkoinen joulu. Mutta minkäs teet, joulufiilis pitää saada kasaan muita keinoja käyttämällä. Ja niitähän löytyy, kuten ylemmästä tekstistä varmasti ymmärsittekin.

Olen samalla pohtinut, pitäisikö mun tehdä tänä vuonna joulukalenteri blogiin. Näiden kuuden vuoden bloggaamisen aikana joulukalenteri on tullut kai viidesti, kun viime vuonna aloitin kalenteria ja jätin sen kesken oman elämäntilanteen takia melko alkuvaiheessa. Joka vuosi kaleneri on ollut ihana saada kasaan, mutta sen tekeminen on toisaalta stressannut aika paljon. Jos mulla olisi oikeasti hyvä idea jokaiselle päivälle, voisin sen mielelläni toteuttaa, mutta toisaalta pohdin, olisiko tuo aika järkevämpää käyttää opiskelujen etenemiseen. Ja blogata siinä sivussa normaaliin viikkotahtiin tai vaikka kolmesti viikossa. Olisihan sekin jo jotain ;) Jos sä pidät blogia, kerro ihmeessä kommenteissa, aiotko toteuttaa joulukalenterin tänä vuonna!

Aivan ihanaa viikonloppua teille ja mahtavaa isänpäivää, jos siellä on isiä ruudun takana!
Muistakaahan kaikki halata isää tänään 
Lue lisää

tiistai 7. marraskuuta 2017

#918: Hiukset kypärän sisään?

Jos loimituskeskustelu on aina pinnalla oleva aihe, niin on myös ratsastajien hiustyyli kypärän ollessa päässä. En tiedä, ovatko ratsastajat ja hevosihmiset poikkeuksellisen innokkaita väittelemään mielipiteitä jakavista aiheista, mutta erinäisiä keskustelufoorumeita lukiessaan ei tältä mielikuvalta voi välttyä. 

Ratsastaja voi pitää hiuksia kiinni tai auki monella erilaisella tavalla. Yleisin käyttötapa lienee poninhäntä, joka on suurimmalle osalle täysin pätevä ja siisti tapa saada hiukset kuriin ennen kypärän asettamista päähänsä. Mutta annas olla, jos hiukset ovat pitkät. Silloin monen keskustelijan mielestä vaarana voi olla, että hiukset jäävät tippumisen yhteydessä hevosen jalkoihin tai varusteisiin kiinni. Tai jos selästä ei tipu, niin ainakin pitkät hiukset ovat valtavan epäsiisti tunnusmerkki jopa ponnarilla ollessaan. Ja voihan olla, että Polle häiriintyy pitkien hiuksien lepattaessa valtoimenaan ratsastajan selkää vasten. 

Mutta ei hätää - pitkät hiukset voi aina letittää! Vai hetkinen, voiko sittenkään? Ihan samalla tavoin ne letillä tai leteillä olevat hiukset voivat jäädä kiinni hevosen varusteisiin ratsastajan laskeutuessa tarkoituksettomasti ratsunsa selästä. Eikä edes samalla tavoin, vaan varmasti vielä todennäköisemmin, sillä letillä ollessaan hiuksiin voi takertua helpommin jotain ylimääräistä. Ja voihan hevonen vaikka pelästyä, jos paksu letti pitää ääntä osuessaan tuulitakkiin harjoitusravin tahdissa. Taas yksi syy, miksi letit ratsastaessa pitäisi kieltää.

Kaikkien upeiden kuvien takana Vilma Töyräs, kiitos! :)


Onneksi keskustelufoorumeilla esitetään myös ratkaisuja tähän polttavaan puheenaiheeseen. Hiukset kun voi aina laittaa nutturalle! Nutturan pystyy tekemään mihin tahansa hiuksiin ja ihan kuka tahansa, mikäli raatia on uskominen. Ja jos homma ei muuten pelitä, voi nutturan tekoa avittaa hiusverkolla. Hiusverkko on todella halpa, joten jokaisella on siihen varaa. Ei haittaa, vaikka niiden käyttö olisi kuinka vastenmielistä tahansa. Joskus nuttura voi nimittäin myös taivatankin ratsastajan tekemänä lopulta aueta kesken ratsastuksen, jolloin tuo hiusverkko ehkäisee katastrofin eli sen, että hiukset saattaisivat valahtaa alaspäin tai vaikka heilua hetken valtoimenaan.

Koska siitähän kaikki ovat yhtä mieltä: tosiratsastaja ei ratsasta tukka auki. Harvoin sitä näkee yhtä vahvaa yksimielisyyttä hevosihmisten keskuudessa jostain asiasta. Täysin valtoimenaan vapaana roikkuva tukka on etiketin vastainen paitsi siisteydeltään, myös turvallisuudeltaan. Kaikki tuntevat lapsuudestaan jonkun teinin, joka halusi aina mennä hiukset auki, koska hän omasta mielestään näytti typerältä poninhännän kanssa. Ja samalla vanhemmat tuntiratsastajat päivittelivät kuorossa, miten kamalalta auki oleva tukka näyttää kypärän kanssa. Siihen asti, kunnes opettaja käski teiniä laittamaan hiuksensa kiinni. Joo, olen ollut todistamassa tätä tilannetta itse aikoinaan.

Itse en sentään ollut tuo pitkähiuksinen teini, koska fiksuja tyttönä olin aikaani edellä ja leikkasin hiukseni niin lyhyeksi, ettei niitä saanut edes poninhännälle. Se onkin varmaan paras vaihtoehto tähän hiuskeskusteluun, sillä silloin kenelläkään ei ole varaa valittaa hiuksien ja kypärän väärästä yhtälöstä. Nyt siis kaikki leikkaamaan hiukset lyhyiksi tai vaikka kokonaan pois, se kun tuntuu olevan muotia ainakin sosiaalisen median vaikuttajien keskuudessa. Tukka veks, niin ei tarvitse pahoittaa kenenkään mieltä. Ihan sama, vaikka itse pitäisit enemmän omista pitkistä hiuksistasi.



Jos kuitenkin koet haluavasi säilyttää nykyisen mahdollisesti pidemmän hiustyylisi, on olemassa vielä yksi tapa hiljentää keskustelufoorumeiden hiuspoliisit. Laita tukka kypärän sisälle ja uskottele muille olevasi kalju! Silloin ei pitäisi kenelläkään olla sanomista mihinkään, kun hiuksia ei näy lainkaan kypärän alta. Tai varmasti joku sanoo sen olevan typerän näköistä tai vähintäänkin turvallisuusriski. Ehkä parasta olisi siis vain jättää ratsastus sikseen, niin ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat.

Puhutaan hetki ihan tosissaan, tuon muun humoristisen kirjoittelun jälkeen. Mä itse tykkään pitää hiuksia kypärän alla, sillä mielestäni se on oikeasti siistin näköistä. Yhtä lailla pidän hiuksia poninhännällä toisen kypäräni ollessa päässä, koska sen kypärän alle hiukseni eivät ehkä mahtuisi (myönnettäköön, etten ole edes vaivautunut kokeilemaan). Aurinkolopallisessa kypärässäni tuntuu olevan enemmän tilaa, jolloin hiukset mahtuvat sinne ongelmitta. Ostin kypärän alun alkaen sillä ajatuksella, että haluan pitää hiuksia siellä alla jokaisella ratsastuskerralla: hankinkin kypärän yhtä kokoa normaalia isompana. Kypärä oli mulle ehkä aavistuksen verran liian iso silloin, jos hiukset olivat poninhännällä. Nyt mulla on sama kypärä koon pienempänä eli normaalissa kypäräkoossani, jolloin kypärä on mulle sopiva, oli hiukset alla tai ei. 

Eli omana huomiona voin sanoa, että ainakin tällaisten lyhyiden hiusten kanssa ei kannata ostaa yhtä kokoa isompaa kypärää, vaikka haluaisi pitää hiuksia kypärän alla. Eri asia on, jos hiukset ovat todella pitkät ja todella paksut. Sellaisetkin saa hyvin kypärän alle piiloon, mutta se vaatii jo hieman enemmän tekniikkaa ja toistoja. Koska multa on kyselty useasti siitä, miten laitan hiukseni kypärän alle, päätimme vihdoin kuvata aiheesta videon ohjeineen. Toivottavasti tästä on hyötyä niille, jotka asiaa ovat pohtineet! Ja loppuhuomiona totean, että älkää lukeko tätä tekstiä kauhean kireän pipon kanssa. Moni varmaan huomasi mun kirjoittaneen tätä kömpelösti kieli poskella, mutta jos joku ei vielä tajunnut, niin just saying. Hevosihmiset ovat ihania!

Miten sä pidät hiuksia kypärän kanssa?
Lue lisää

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

#917: Kameran väärällä puolella

Olen tottunut kuvaamaan kavereita hevosten kanssa ja ilman. Tällä viikolla kävi kuitenkin hassusti, sillä media-alalla muutenkin töitä tekevä ystäväni Vilma ehdotti, josko olisimme menneet yhdessä lähiseudulle kuvaamaan tällä kertaa minua. Hassu idea, mutta mikäs siinä! Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Tuumasta toimeen! Lauantaina sää suosi ainakin hetkellisiä sadekuuroja lukuunottamatta, joten pääsimme toteuttamaan kuvauksen Helsingissä. En olisi itse keksinyt lähteä kuvaamaan tuollaiseen ympäristöön, joten isoakin isompi plussa Vilmalle tästä ideasta. Kyllä sen vaan huomaa, kun ihmisellä on taitoa tehdä asioita kunnolla. Ammattitaidon näkee myös siinä, miten kuvattavaa ohjaa tilanteissa. On ihan erilaista olla kameran takana tai edessä - vaikka itse osaisi kuvata, voi kameran edessä olla kovinkin kömpelö. Tai yhtä lailla myös toisella tavoin! Ja sitten on näitä meikäläisiä, jotka eivät onnistu ottamaan yhtä taiteellisia kuvia, mutta se mallityökään ei ehkä ole vahvuutena. Oppia ikä kaikki ;)

Muutamia erilaisia kuvia siis tähän väliin! Ensi viikolla luvassa on paitsi valmennuspostausta, myös paljon toivottu "hiukset kypärän sisälle" -video. Meidän lauantaiset kisat jäivät väliin, mikä mahdollisti tällaisen vähän erilaisen kuvauspäivän toteuttamisen. Syy kisojen väliinjäännille oli Macon ontuminen, sillä ruuna alkoi perjantaina ontumaan mystisesti toista etustaan. Toivotaan, että kyseessä on kaviossa oleva naulanpainama tai muu vastaava pikkuseikka, jotta pääsemme pian normaaliin treeniin! Nyt siis peukut pystyyn sen osalta, alkuviikosta sekin selviää. 

Ihanaa alkavaa viikkoa just sulle :)
















Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat