maanantai 14. elokuuta 2017

#896: Kaikki mulle nyt ja heti

Maco on ollut nyt Suomessa reilun kahden kuukauden ajan. Aika on todellakin mennyt siivillä, sillä muistan elävästi sen aamun jännityksen, kun ruunan oli määrä saapua Suomeen. Sen, miten epäröivin askelin tuo pikkupoika asteli hevosrekasta lastaussiltaa pitkin alas, mutta kuinka reippaana ja ympäristöstään kiinnostuneena se loppupäivän lopulta vietti. Mä olen huomannut sekä itsessäni, että hevosessani uusia piirteitä kuluneen kahden kuukauden aikana, joten halusin ehdottomasti kirjoittaa siitä teille postauksen.

Kahteen kuukauteen on mahtunut paljon: me olemme päässeet treenaamaan, kisaamaan ja pitämään hauskaa. On ollut huolia milloin kenkien irtoamisen kanssa, milloin on ollut joku kohlu jossain. On pohdittu ruokintaa, treenejä ja elämää yleensä. Pääosin koko tämä kaksi kuukautta on ollut tutustumista, enkä vieläkään voi sanoa tuntevani Maroccoa kunnolla. Vasta viimeisten viikkojen aikana se on oikeasti alkanut heräämään henkiin ja palautumaan matkan jäljiltä, mikä on tuonut siitä esiin ihan uusia piirteitä. Muutenkin uuteen hevoseen tutustuminen on ollut hauskaa, sillä olen huomannut kiinnittäväni huomiota sellaisiin asioihin, mitä pidin esimerkiksi Champin kanssa itsestäänselvyytenä. Loppujen lopuksi nämä kaksi hevosta ovat kovin samanlaisia, vaikkakin täysin erilaisia.

Kaikki postauksen kuvat meidän ensimmäisistä kisoista Riders Innista :) 


Kun olin ostamassa uutta hevosta, vakuuttelin kaikille, etten varmasti tule hankkimaan uuteen hevoseeni samalla tavalla tunnesidettä kuin Champiin. Pämppis oli kuitenkin ensimmäinen oma hevoseni, eikä sitä paikkaa pysty viemään kukaan, vaikka tulevat hevoset olisivatkin miten tärkeitä tahansa. Maco olikin pitkälti järkiostos, joka hankittiin elämääni puhtaasti siksi, että pääsisin itse kehittymään paremmaksi ratsastajaksi. Jos olisin vain halunnut harrastaa kotona, ei mun olisi tietenkään tarvinnut edes harkita lähettäväni Champia Saksaan Niclaksen luokse. 

Totta puhuakseni en juuri muista sitä aikaa, kun Champ tuli Suomeen. Tai tietysti muistan, mutta se, millainen luonne ruunalla oli ensimmäisten kuukaisen aikana, on piiloutunut niiden neljän vuoden alle, jotka rautiaan läsipään kanssa sain viettää. Se oli persoonaltaan niin uskomaton hevonen, etten tule varmasti toiseen vastaavaan törmäämään. Meille muodostui vuosien mittaan side, jonka myötä osasin tulkita ruunan pienintäkin elettä. Se tunnisti minut kaukaa, oli aina niin innoissaan ääneni kuullessaan ja puuhasteli aina kaikkea ollen todella seurallinen. Joskus saatoimme viettää pitkäänkin aikaa niin, että Pämppis piti sen päätä mun sylissä silmät kiinni nojaten otsallaan vatsaani vasten. Niinä hetkinä mä olin maailman onnellisin ihminen. Me leikittiin yhdessä tarhassa, pidettiin ihan valtavan hauskaa maastoreissuilla ja koettiin niin valtavasti kaikkea. Tein paljon virheitä, enemmän kuin voin ikinä edes laskea, mutta samalla opin enemmän kuin mistään ikinä. 




Kun Marocco tuli Suomeen, olin tietysti ihan valtavan innoissani. Heti ensimmäisen viikon aikana mulle tuli kuitenkin vähän tyhjä tunne vanhoihin aikoihin verraten, sillä huudellessani Macoa sen ollessa tarhassa, ei ruuna tietysti reagoinut ääneenii millään tavalla. Musta oli suoraan sanottuna kamalaa tajuta se, ettei hevonen tunnistanut ääntäni tai kokenut sitä millään tavalla "omana ihmisenään". Harjatessa Maco oli tietysti kiinnostunut ympäristöstään, mutta se oli kuitenkin ihan erilainen Champiin verraten. Ensimmäiset viikot menivätkin pitkälti siten, että vertasin kaikkea Macon tekemistä edelliseen hevoseeni. Ja kun Maco teki jotain toisin kuin Champ, mietin heti, mistä se voi johtua - onko jokin pielessä vai onko näiden kahden hevosen luonne niin erilainen.

Jo kesäkuussa hyvä ystäväni totesi, että hänen nuori hevosensa oli pari kuukautta kotiutumisensa jälkeen vähän vaisu, mutta muuttui sen jälkeen silminnähden virkeämmäksi ja elävämmäksi. Vaikka Maco oli toki alusta asti ihana, ei se silti herättänyt mussa sellaista samanlaista ääretöntä intoa, jota koin esimerkiksi ensimmäisen oman hevosen kohdalla. Eikä tietysti pitänytkään, olenhan mä vanhentunutkin tässä ja saanut elämään paljon muutakin sisältöä kuin sen oman hevosen. Silti musta oli hauskaa, että työkaverini oli käytännössä repeämässä liitoksistaan hankkiessaan uuden pianon siinä, missä mä olin uudesta hevosesta lähinnä vain hyvin innoissani. Samaan aikaan tuo asetelma tuntui kovin loogiselta, mutta silti väärältä. 




Joka tapauksessa otin Macosta varmuuden vuoksi laajan verenkuvan, ihan vain tsekatakseni sen veriarvot tulevaisuuttakin ajatellen. Halusin ruunaan paljon enemmän energiaa ja sitä puhdasta iloisuutta, mitä Champissa oli ollut, mutta ensin halusin tietää, ettei taustalla ollut esimerkiksi raudanpuutetta tai jotain tulehduksia. Verikokeiden tulokset olivat helpottavat, sillä arvoissa ei ollut mitään sanottavaa. Samalla oli kulunut puolisentoista kuukautta hevosen kotiutumisesta ja aloin huomata, miten eri tavalla ruuna alkoi käyttäytymään: siitä tuli paljon energisempi, kiinnostuneempi kaikesta ja ennen kaikkea mulle tärkein - se tunnisti ääneni.

On tyhmää ajatella, etteikö pitkä reissu ja kaiken muuttuminen elämässä näkyisi hevosessa mitenkään. Macolla muuttui paitsi sen kotitalli, myös kotimaa, bakteerikanta, seurana olevat hevoset, treenitavat, liikunnan määrä, ruokinta, veden laatu ja varusteet. Hevoset ovat tottuneet rutiineihin, eikä kaiken muuttaminen yhdeltä istumalta varmasti ole se paras mahdollinen vaihtoehto hevosen kannalta. Siitä syystä palautumiseen kannattaakin varata aikaa, vaikka toki treeniä ja normaalia elämää muutenkaan ei pidä liikaa varoa. Nyt itse jälkikäteen pohtiessani olen kuitenkin tehnyt monia huomioita, miten paljon Maco on muuttunut positiivisempaan suuntaan heinäkuun loppupuolen ja elokuun aikana.




Otetaan esimerkkinä vaikkapa maastoreissut. Champ rakasti maastoilemista, joten se oli ihan superinnoissaan aina päästessään juoksemaan pellolle tai rämpimään metsään. Ensimmäisen kerran Macon kanssa pellolla mennessäni olin jopa vähän pettynyt, kun ruuna lönkötteli menemään vailla pienintäkään ajatusta innostumisesta. Kuukausi sitten maastoillessani aloin huomata eroa, sillä sain jopa pidätellä hevosen menohaluja. Viimeisimmät maastoreissumme olenkin saanut nauraa vedet silmissä, kun Maco haluaisi mennä täysillä kaikki ravi- ja laukkapätkät. Se käveleekin niin lujaa, ettei meinaa pystyssä pysyä. Mikään ei ehkä ole niin mukavaa kuin innostunut hevonen maastossa. Ja kun se on päälle niin hirveän fiksu, ettei sen kanssa tarvitse edes pelätä esimerkiksi liikennettä! 

Toinen itselleni merkittävä asia on ihan hevosen perusolemus. Macosta on kuoriutunut kotonakin pikkuhiljaa varsin seurallinen poika, joka katselee korvat hörössä tekemisiäni, ottaa enemmän kontaktia ihmiseen, eikä ole enää samalla tavalla niin "sulkeutuneen" oloinen kuin aluksi. Tai no, tuo on täysin väärä sana, mutta ymmärtänette sen, mitä haen takaa. Hevonen on muuttunut paljon eloisammaksi ja sen katseeseen on tullut tietynlainen pilke. Kuulostaa niin kliseiseltä, mutta jotenkin tällaiseenkin asiaan on tullut kiinnitettyä eri tavalla huomiota. Mä tykkään leperrellä hevoselle milloin mitäkin ja kyllähän se on ankeaa, jos hevonen ei korvaansa lotkauta ihmisen äänenpainoille. Ei Maco toki ollut mikään pystyynkuollut, mutta ero Champiin verraten oli todella iso.




Voihan olla, ettei Macosta koskaan tule samanlaista häsläpetteriä, mikä Champ parhaimmillaan tai pahimmillaan oli. Se on myös monella tapaa hyvä asia, sillä Macosta löytyy sitä luonnetta vaikka muille jakaa esimerkiksi kisapaikoille mentäessä: silloin se ei malta seisoa kopissa eikä ulkona paikallaan ja se huutaa toisille hevosille varsinkin kisapaikalle tultaessa. Champin uskalsin antaa täysin hevosista tietämättömälle isäpuolelleni koska vain talutettavaksi kisoissa, mutta Macon suhteen mun pitää pohtia jo tarkemmin. Toisaalta ruuna osaa kyllä myös olla oikein asiallinen, sillä alkuhäsläyksensä jälkeen se seisoo nätisti paikoillaan ja on varsin helppo tapaus.

Kaiken kaikkiaan olen nyt oppinut, että hevoselle pitää osata antaa aikaa muutoksien yhteydessä. Tai en ehkä oppinut, vaan oikeasti sisäistänyt asiaa. Mulla on niin paljon tavoitteita mun ja Macon taipaleelle, etten millään malttaisi odottaa niiden toteutumista. Haluaisin ruunasta paljon nopeamman avuille, enemmän energiaa sen ratsastettavuuteen, ajatusta ylämäkeen, sitä, tätä ja tuota. Mutta eipä sitä Roomaakaan päivässä rakennettu ja mitä Champiin tulee, oli se kolmen ja puolen vuoden jälkeen siinä pisteessä, että saatoi olla sileäpuolella ajoittain tyytyväinen. Nyt vain hattu nöyrästi käteen ja harjoittelemaan ajatuksella, josko sieltä pohjalta ponnistaisi pikkuhiljaa ylemmäs. Ei ole helppoa olla uuden hevosen omistaja, kun kaikki tekesi mieli saada aikaiseksi sormia napsauttamalla! Mutta sen kyllä sanon, että kyllähän Macosta on vaan pakko tykätä. Se on osoittautunut niin kivaksi tapaukseksi, että kiinnyn siihen päivä päivältä enemmän ja enemmän. 

Onko teistä jollain samanlaisia ajatuksia tai havaintoja uusien hevosten kanssa? :)

13 kommenttia:

  1. Toi kuulostaa niin tutulle! Siis toi että Maco alkaa pikku hiljaa olemaan enemmän seurallinen eikä enää niin "sulkeutunut" sekä toi että kun meni tallille ja huuteli hevoselle ollessaan sen tarhassa eikä se reagoinut siihen mitenkään.

    Oman hevosen kanssa oli noi samat jutut. Se tunne mikä aina tuli kun hevonen ei reagoinut ääneeni mitenkään kun sille huuteli. Tai just hoitaessa se vain katteli ympäristöä ja oli vähän etäinen, ja kun itse yritti siihen saada kontaktia ei saanut semmoista "iloista" tai uteliasta reaktiota.

    Itsellä oman hevosen kanssa oli alkuun ongelmana se että kun lähdin sitä hakemaan tarhasta niin se ei antanut kiinni vaan juoksi karkuun ja kun pysähtyi niin katoi just sen olosesti että "mitä sä mua tuut hakee, kuka olet ja miksi sulle pitää antaa kiinni". Nykyään ei ole tuota ongelmaa ollenkaan. Meni siihen aikalailla reilu vuosi että päästiin tuon ongelman yli. Ei edelleenkään tule hakiessa vastaan,niin kuin ponini tekee, tai selkeästi hörise minulle kun ääneni kuulee, mutta on oppinut tunnistamaan ääneni ja ilahtuu nähdessäni minut. Sekä alkanut oppimaan että minä olen se "oma ihminen" keheen voi luottaa. Eipä meillä olekaan yhteistä taivalta vielä takana niin paljoa kuin ponin kanssa, joten ehkä sekin vielä päivä joskus koittaa kun hän hörähtää minulle tai kävelee tarhasta hakiessa minua vastaan edes sen muutaman askeleen :)

    Sun postauksia on aina kiva lukea. Hyviä tekstejä kirjoitat! Macosta saa ihania kuvia ja se on niin ihanan värinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Tosiaan ihan samoja fiiliksiä siellä. Maco on onneksi sillä tavalla seurallinen, että se ottaa kontaktia ihmiseen jo tosi hyvin ja on kiinnostunut, esim karsinassa keskeyttää heinien syömisen jos kuulee mun äänen ja tulee portille vastaan. Mutta ajan kanssahan nuo sitten kai lisääntyy :)

      Poista
  2. Samaistun... Ostin tänä keväänä uuden hevosen ja aluksi sitä vertasi erityisesti ratsastaessa edelliseen ihan liikaa. Jos hevonen ei reagoinut täsmälleen samalla tavalla kuin edellinen, oli se huono ratsastaa. Pikkuhiljaa sitä oppi, että häntä ratsastetaan eritavalla ja sekin voi olla kivaa. Haastava selittää, mutta toivottavasti ymmärrät:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän oikein hyvin! Pitää vaan muistaa, että jokainen hevonen on omanlaisensa :D

      Poista
  3. Kiva postaus! Mä uskon, että Macosta kuoriutuu varmasti ihan tapaus ja on oma itsensä, kunhan se tottuu tähän "uuteen" menoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Mäkin uskon tähän kovasti :)

      Poista
  4. Tosi mielenkiintoinen postaus! :) Maco on tosi nätti hevonen <3 Oon iloinen puolestasi kun löysit uuden hepan. Mulle on ollut haussa hevonen jo jonkin aikaa eikä vaan tunnu löytyvän sopivaa... Ehkä vaadin liikaa, mutta hevosen ostaminen on kuitenkin iso päätös, enkä halua että joudun katumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, ettei kannata hätäillä liikoja! Kiitos sulle ja paljon tsemppiä hevosen etsintään :)

      Poista
  5. Ihan totta, että hevosellakin on tunteet, jos nyt näin voi sanoa :) Ja siinä kestää kuukausia että se tutustuu ihmiseen ja "avautuu". Me vaan ei aina pystytä ymmärtämäänkään että miten muutokset mietityttää niitä pitkään ja vaikuttaa kaikkeen, kun on rutiineista turvaa hakeva eläin. Nuorilla hepoilla varsinkin. Tunnen hevosen joka on saanut elää koko elämänsä ekat 4 vuotta syntymälaumassaan ulkomailla ilman suurempia ihmiskontakteja. Nyt se on ollut vasta vuoden verran Suomessa ja ratsuna, ja tuntuu että edelleen on vähän sopeutumisvaihe menossa. On koulutettu ja muutettu sisätalliin ja on kaikenlaista käsittelyä... Hyväluonteinen se on mutta edelleen huomaa että se on vähän hämmentynyt aika ajoin. Ja voi olla ettei ikinä tulekaan kovin ihmisrakkaaksi yksilöksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Maco on onneksi ihan super lungi, mutta kyllä siinä on näkynyt iso muutos lyhyessä ajassa nimenomaan tuon ihmiskontaktin suhteen. Hassua, miten konreettisesti sen tajusi vasta nyt, kun itse pääsi kokemaan. Vaikka monet tästä mulle etukäteen sanoivat :D

      Poista
  6. Omistan 2-vuotiaan, joka on niin lapsi kaikessa käytöksessään. Seurallinen, leikkisä, utelias. Kun kävin ratsastuskoulussa ja harjasin hevosta, joka tuijotti tyhjyyteen korvat puoliluimussa, ajattelin etten ikinä halua omasta hevosesta tuollaista. Kyllähän se välilä on rasittavaa kun hampaat osuu hihaan tai pesupaikalla ei malteta seistä kymmentä minuuttia enempää... Mutta silti en tuon koemuksen jälkeen vaihtaisi! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tunteen! Sanoin aina Champin aikana, etten halua sellaista elämään kyllästynyttä hevosta, koska mun oma psyyke ei sitä kestäisi. Onneksi Maco on nyt herännyt vähän tästä kuplastaan, vaikka ei se onneksi koskaan ole sellainen ihan pystyynkuollut ollut, mutta silti mun makuun turhan flegu :)

      Poista
  7. Tosi kiva postaus! Itsellä on ollut ihan samoja fiiliksiä, kun sain uuden hevosen noin vuosi sitten, mutta niistä ollaan selvitty, ja nykyään meillä menee iha superkivasti ja ollaan päästy hyppäämään kisoissa jopa metrin ratoja! :) Kuvat oli kyllä upeita tässä postauksessa, vaikka kyllä ne kaikissakin on.

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Viikon luetuimmat

Luetuimmat kautta aikojen

Yhteistyössä