torstai 29. syyskuuta 2016

#794: Nuorissa on sitä jotain!

Parisen viikko sitten julkaisin postauksen, joka sisälsi rippikuvia serkustani. Kuvissa esiintyi viisivuotias ruunikko connemaratamma Ipsu, joka on serkkuni perheenjäsen. Kerroin jo tuolloin postauksen yhteydessä, ettei mun tarvinnut tyytyä pelkkään kameramiehen rooliin, vaan pääsin kiipeämään myös ratsaille noina viimeisinä kesäpäivinä. Näin jälkikäteen katsottuna syksy on tullut vauhdilla - puut ovat jo aivan kellertäviä, kun tuolloin luonto vielä häikäisi vihreydellään.

En suinkaan ollut Ipsun kyydissä ensimmäistä kertaa. Alkuvuonna näin ponin ensimmäisen kerran, kun kävin auttamassa serkkuani sen kanssa puomi- ja pikkuesteiden parissa. Tuolloin ratsastin tammalla ihan muutaman hetken verran, ottaen pari hyppyä ja testaten, missä vaiheessa nuorukainen oli ratsastuksensa osalta. Olihan se silloin raaka, mutta eipä sillä ilmeisesti oltu kovinkaan paljon tehty. Se ei oikein nostanut laukkoja, varsinkaan toiseen suuntaan. Ravi oli periaatteessa ihan tahdikasta, mutta ratti oli hieman hukassa. Ihan sellaisia nuorten hevosten ongelmia siis. Saatoin julkaista silloiselta ratsastuskerralta jonkun kuvankin blogiin, mutta nopealla kaivelulla en löytänyt mitään postausta aiheesta alkuvuodelta.

Ipsusta on tullut oikein kiva nuori ponitamma!



Näin puolen vuoden tauon jälkeen oli siis aika vihdoin kokeilla menoa uudelleen, enkä oikein osannut odottaa ratsastukselta mitään. Sen tiesin, että Ipsulla ei juuri oltu hypätty tässä välissä, mitä nyt puomeja menty silloin tällöin ja osallistuttu muutamalle estetunnille. Serkkuni käy kuitenkin tamman kanssa kouluvalmennuksissa, jonka lisäksi ponilla on ilmeisesti ratsuttaja. Me olemmekin serkkuni kanssa ainoat sukumme hevosihmiset, ellei serkkuni äitiä lasketa mukaan. Ihan oikeasti, mulla ei ole äidin eikä isän lähisuvun puolelta ketään muuta hevosihmistä, joten melko hyvin kaikki ovat pystyneet karttamaan tämän hullun harrastuksen! Ja serkkunikin on sielultaan täysi kouluratsastaja. No, niin olin minäkin hänen ikäisenään. Kyllä se mieli ehtii muuttua vielä moneen otteeseen ;) 

Valokuvaussession jälkeen varustimme siis sekä hevosen, että itseni ratsastuskuntoon. Mulla ei tosin tullut ratsastuskenkiä mukaan, joten jouduin ratsastamaan lenkkareilla. Tätä en tietenkään suosittele kenellekään, mutta en halunnut tunkea jalkaani paria kokoa liian pieniä saappaita tai vastaavasti liian isoja kenkiä, joten tyydyin ratsastamaan omissa mukavissa, joskaan ei niin turvallisissa töppösissäni. Pieniä harmaita hiuksia aiheutti myös satula, sillä se oli mulle liian pieni istuisosaltaan ja siksi musta tuntui, että istuin varsinkin keventäessäni satulan takakaaren päällä. Eipä se näin kertaluontoisesti haittaa, mutta pidemmän päälle kävisi epämukavaksi.




Yllätys oli suurtakin suurempi, kun pääsin työnteon makuun Ipsun kanssa. Tamma oli kehittynyt ihan valtavasti! Se liikkui pääosin koko ajan tasaisella tuntumalla ja oli kevyt, muttei missään nimessä tyhjä edestä. Talvella sen kanssa suurin ongelma tuntui olevan tuntuman pakeneminen, sillä halusin itse suuhun kevyen tuntuman, mutta tamma ei sietänyt painetta ohjista ollenkaan. Mun mielestä hevosen pitää lähtökohtaisesti olla kahdella ohjalla, sillä muuten ratsastus vaikeutuu huomattavasti. Niistä ohjista ei tietenkään saa vetää, mutta jos hevonen ei siedä tuntumaa suuhunsa, on elämä melko hankalaa. 

Toinen iso harppaus oli tapahtunut suoruudessa ja tahdissa. Poni meni sinne, minne sitä ratsasti, eikä se pyrkinyt kaatumaan niin voimakkaasti sisälle tai ulos. Toki nuorilla on aina omat juttunsa, ne ovat usein sellaisia melko ohjattavia tyyppejä: jos valut itse vasemmalle, menee hevonen painon mukaan tai jos unohdat tukea hevosta ulko-ohjalla, valuu lapa ulos ja hevonen ei enää ole suora. Vanhemmat hevoset eivät välttämättä vaadi samalla tavalla "tukea", vaikkei nuoriakaan tietysti pidä vahtia loputtomiin apujen osalta. Tätä on hirveän vaikeaa pukea sanoiksi, mutta nuorten selässä istuneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan. Ne ovat jotenkin sellaisia ekaluokkalaisia, jotka ovat tomerana lähdössä kouluun tietämättä kuitenkaan, mitä niiden pitäisi oikeastaan tehdä. 




Koska ravi sujui mallikkaasti, pelkäsin jo vähän etukäteen laukan hankaluutta. Ipsu oli kuulemma edelleen hankalampi toisessa kierroksessa laukassa, sillä se tarjosi herkemmin itselleen helpompaa laukkaa. Mutta vielä mitä, olin kuin puulla päähän lyöty - mikä muutos! Talvella olin erittäin tyytyväinen siihen, että tamma nosti laukan avusta ja laukkasi sen puoli kerrosta siirtyen avuista raviin. Nyt pystyin nostamaan haluamani laukan ja poni oli tasaisesti tuntumalla. Toki tempo oli aavistuksen haluttua reippaampaa, sillä Ipsu ei jaksa kantaa vielä riittävästi laukassa kootakseen itseään. Nuorilla saa mun mielestä edetä, se voima rakentuu sieltä pikkuhiljaa, jolloin voidaan alkaa pyytämään hevosta hitaampaan tempoon. Tärkeää on, että hevonen kääntyy, on raiteillaan ja hidastaa sekä menee eteen pyynnöstä. 

Nuorten kanssa kaikki pitää tehdä muutenkin rauhassa. Yhden ratsastuksen aikana ei voi olettaa tapahtuvan ihmeitä, eikä pitkänkään ajan tähtäimet saa olla liian vaativia. Nuoret kehittyvät jatkuvasti ja kasvavat samalla myös korkeutta, joten niiden ratsastukselliseen kehitykseen tulee aina pieniä mutkia matkaan. Suunnitelmia pitää siis olla valmis arvioimaan uudelleen hevosen fyysisen kehityksen myötä. Mä en ole todellakaan mikään kokenut ihminen nuorten hevosten kanssa, mutta nämä havainnot olen tehnyt paitsi ihan sivusta seuraamalla, myös sen entisen nuoren kanssa, joka mulla oli aikoinaan ylläpidossa. Nuoret ovat mun mielestä jotenkin niin kivoja, että odotan innolla, josko mulla olisi tulevaisuudessa joku oma nuori, jonka kanssa pääsisi puuhastelemaan kaiken alusta alkaen.





Lopuksi otin muutamia hyppyjä Ipsun kanssa. Aloitin ihan pelkillä puomikasoilla siten, että ravasin j laukkasin niiden yli ympäri kenttää. Halusin, että poni pysyy suorana ennen ja jälkeen puomikasojen, eikä esimerkiksi käänny heti muutaman metrin puomikasan jälkeen jonnekin suuntaan. Se on muuten todella usein näkyvä virhe, varsinkin yksin hyppäävillä lapsilla. Mikään ei musta ole niin tärkeää kuin huolelliset tiet! 

Puomikasojen jälkeen tulin muutaman kerran ravipuomeja siten, että ne olivat diagonaalilinjalla kahdessa osassa: ensin kolme ja sitten neljä puomia. En halunnut puomien väliä kovinkaan pitkiksi, sillä tarkoituksena ei ollut esimerkiksi venyttää hevosen askelta, vaan tsekata, että poni on apujen välissä ja kykenee ylittämään puomit ongelmitta. Tämän jälkeen rakensimme diagonaalille ristikon, jonka tulin ensin pariin otteeseen ravissa ja sitten laukassa. Ravilähestyminen on ratsastajalle varmasti haastavampi, mutta nuoren hevosen kanssa se on mun mielestä ihan reilu tapa näyttää este ensimmäisillä kerroilla. Estetyypiksi valitsin ristikon siksi, että se ohjaa hevosta paremmin esteen keskelle - Ipsulla kun on taipumus valua herkemmin vasemmalle. Esteen edessä oli tietysti maapuomi, joka auttoi ponia hahmottamaan ponnistuspaikan paremmin. Sitä säätämällä voidaan auttaa hevosta: mitä kauempana puomi on esteestä, sitä kauemmas se ohjaa ponnistusta. Tässäkin saa toki käyttää järkeä, sillä pienillä korkeuksilla puomia ei tietystikään kannata sijoittaa kovinkaan irti esteestä.




Loppuun vielä pidemmälle kaulalle.
Muutamien ristikkohyppyjen jälkeen kysyin, onko Ipsulla koskaan hypätty okseria. Ei kuulemma oltu tai ainakin ne hyppykerrat olivat olleet hyvin vähäisiä. Rakensimmekin esteestä okserin siten, että etupuomit olivat edelleen ristikkona ohjatakseen hyppyä keskelle estettä. Pyysin vielä serkkuani sijoittamaan esteen vasemmalle puolelle sivupuomin siten, että sen toinen pää nojasi esteen tolppaan ja toinen maahan. Tämä ohjasi ponia entisestään enemmän juuri esteen keskelle, sillä hevoset usein pyrkivät hieman väistämään sivulla olevaa puomia siitä poispäin. Okseri pysyi koko ajan kapeana ja matalana, se oli viimeisellä hyppykerralla 60cm korkeudessa. Toistoja ei tehty montaa ja välissä annettiin aina kävelytaukoja, jotta poni sai miettiä ja toisaalta myös vetää henkeä.

Ipsu hyppäsi ongelmitta, se imi esteille ja vaihtoi jopa laukan esteen päällä. Hienoa! Kyllä siitä treenillä saisi varmasti oikein passelin pelin myös pieniin esteluokkiin. Nyt jään innolla seuraamaan, millaisia tuloksia tamma tekee näyttelykehien ja muiden karkeloiden parissa ratsastajansa kanssa tulevaisuudessa. Tiedä sitten, josko joskus kiipeän sen kyytiin uudelleen :)

Ratsastatko sä usein nuorilla hevosilla?
Lue lisää

tiistai 27. syyskuuta 2016

#793: Uskalla epäonnistua

Kouluvalmennukset ovat kaiken alku ja juuri. Vaikka se hassulta tuntuukin, yllättävän harva esteratsastaja käy lopulta säännöllisesti kouluvalmennuksissa. En voi sanoa olevani mallioppilas, sillä välillä eteen tulee viikkoja, jolloin aikatauluja ei saa mitenkään järjestymään ja valmennuksiin tulee sen vuoksi taukoa. Pyrin kuitenkin käymään kouluvalmentajan silmän alla viikottain, jotta saan pidettyä hevoseni ratsastettavuudeltaan parempana. Kouluvalmennukset kun eivät ole meille sitä temppujen opettelua, vaan ihan tavallista sileätyöskentelyä. Sitä, jolla saadaan hevoset kestämään käyttöä pidempään, kun ne liikkuvat paremmin käyttäen koko kroppaansa. 

Viime viikolla kävin jälleen parin viikon tauon jälkeen koulutunnilla, mikä teki oikein hyvää paitsi Champille, myös etenkin itselleni. Mä olen vähän sellainen ihminen, joka vaatisi sen valmentajan kentän laidalle useina kertoina viikossa. Muistuttamaan siitä, miten siellä hevosen selässä tulisi olla. Ennen tein vähän liian vähän, ajelehdin lähinnä ympäri kenttää miettien kaikkea muuta kuin itse ratsastamista. Nyt kuluneen vuoden aikana olen opetellut keskittymään olennaiseen, jolloin olen alkanut tekemään ehkä vähän liikaa. Tukemaan kädellä, puristamaan jalalla ja korjaamaan jokaista mahdollista tulevaa virhettä. Estämään niiden virheiden esiintymisen. Se onkin haastavaa, sillä kun virhe ei tule kokonaisuudessaan esiin, ei sen lähtökohtiin voida puuttua. Sanotaanko näin, että virheitä peitellessä meno on "ihan ok", muttei missään nimessä kiitettävää. Kun virheitä ei kokeilla koko ajan peittää ja niitä tulee esiin, päästään niiden syihin paneutumaan ihan eri tavalla ja silloin kokonaisuus parantuu entisestään.

Nämä eivät nyt ole kouluvalmennuskuvia, mutta kuvia Ypäjän kisoista! Kaikki kuvat c. Hanna Heinonen, kiitos :)


Kauhean vaikeaa selittää tätä asiaa, mutta toivottavasti tajusitte pointin! Sain kuulla valmennuksen alussa siitä, miten mun pitäisi lopettaa yliratsastaminen ja sallia hevosen tekevän virheitä. Jos haluan pidättää, pitää pidätteen olla nopea ja hellityksen tapahtua heti välittömästi. Jos hevonen ei hidasta pienestä pidätteestä, tulee pidäte tehdä sen jälkeen uudelleen. Mutta jos pidätän voimakkaasti ja jatkan pidättämistä periaatteessa jo hevosen reaktion jälkeen, ikään kuin varmistellen sen läpimenemistä, en jätä edes mahdollisuutta virheiden tulemiselle. Kuulostaa hassulta, sillä eihän virheitä haluttaisi tapahtuvan. Mutta jos ratsastan kovemmilla avuilla, saan lopulta sitkeän hevosen, joka ei reagoi apuihin nopeasti. Ja sitä me emme halua, sillä esteradalla se koituu nopeasti kohtaloksi. 

Uskallus taitaa siis olla päivän sana. Uskalla epäonnistua! Tämä teema näkyi myös siinä, miten yritän tiedostamattani piilottaa muitakin Champin heikkouksia - tai ehkä juurikin niitä omiani. Mulla on pitkät jalat, joilla voin helposti kantaa hevosta ja sallia sen nojata niihin. Silloin se ei käytä kroppaansa kunnolla, eikä kanna itseään takajalkojensa päällä. Ja jos Champ on vähän sitkeä edestä painaen kädelle, jään herkästi vetämään vastaan. Näissä tilanteissa mun pitäisi vain uskaltaa hellittää ja jättää hevonen yksin hetkeksi: "hei, mä en kanna sua tänäänkään, sulla on neljä jalkaa, joilla sä pysyt pystyssä ihan itse." 




Hyvä tapa testata, onko hevonen omilla jaloillaan kantaen itsensä, on hellittää hieman molemmista ohjista. Teemme tätä usein valmennuksissa, juurikin esimerkiksi harjoitusravissa tai laukassa. Hellitys tehdään viemällä molempia käsiä yhtä paljon hevosen suupieliä kohden, jolloin ohja luonnollisesti löystyy. Ratsastajan täytyy tällöin säilyttää oma keskivartalonhallinta, sillä jos oma paino kippaa samalla eteen, tarkoittaa se hevoselle venytystä. Mutta jos hevonen tästä ohjilla hellittämisestä huolimatta pysyy ryhdissä, säilyttää saman asennon, eikä esimerkiksi muuta tahtia, on kaikki aikalailla kohdillaan. Mun kompastuskivi on usein siinä, että rojahdan samalla pois ryhdistä. Silloin hevonen saa liikaa tilaa, jolloin se automaattisesti lähtee venyttämään enemmän eteen tai alas, riippuen tilanteesta. Nämä huomiot on siis vain omiani, ne voivat toimia ihan eri tavalla toisilla ratsukoilla!

Valmennustunti sujui varsinkin loppua kohden oikein kivasti. Alkuun Champ oli melko kiireinen, se ikään kuin juoksi pois tahdista ja halusi olla vähän hätäinen. Tähän vaikutti todella paljon oma yliratsastamiseni, mikä näkyi tunnin loppuosassa: kun olin itse rauhallisempi, ei hevonenkaan ollut enää kiireinen. Aloitimme tunnin avotaivutuksilla pitkällä sivulla kevyessä ravissa, jossa tarkoituksena oli jumpata Champin kylkiä ja toisaalta saada hevonen paremmin apujen väliin. Ongelmana avotaivutuksissa Champilla on sen oikea lapa, joka meinaa karata herkästi ulos vasemmassa kierroksessa. Tässä sain ohjeeksi laskea oikeaa kättä ja pitää sen vakaana, jotta se kontrolloisi oikeaa lapaa. Samalla vasen käsi asetti hevosta haluttuun suuntaan nousemalla ylös, ei vetäen taakse. Ylipäänsä ohjista taakse vetäminen on harvoin se, mikä auttaa mihinkään nopeaa jarruttamista lukuunottamatta. Ylöspäin ja sivuille suuntautuvat ohjasotteet lienevät tehokkaampi tapa viestiä hevoselle haluttuja asioita.


Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Tunnin aikana pääsin tekemään myös esimerkiksi voltteja, joka saattaa kuulostaa varsin tylsältä harjoitukselta. Tosiasasassa nuo kymmenen metrin voltit ovat niin kamalan haastavia ratsastaa oikein. Se kun ei riitä, että hevonen menee ympyrän halutussa askellajissa! Kaiken pitäisi olla kohdallaan: tahdin, suoruuden, asetuksen, tien, aloituksen ja lopetuksen.. Lista on loputon. Ja kun valmentajana on tarkkaakin tarkempi kouluratsastaja, ei lopputulokseksi riitä se "ihan okei". Se pitää olla hyvä, valmisteltu, tarkkaan ratsastettu ja täsmällinen. Pian niistä volttienkin ratsastamisesta tulee tähtitiedettä. Tieto lisää tuskaa, sanokaa mun sanoneen :D 

Kouluvalmennukset on mulle sitä kaikista parasta antia. Jotenkin tykkään siitä, että asioita hiotaan pikkutarkasti. Estevalmennukset ovat tosin kesän aikana muodostuneet samanlaisiksi, niitä odottaa ihan yhtä innolla. Eiköhän se tarkoita sitä, että tässä ollaan aika hyvillä raiteilla menossa kohti tulevaisuutta! Mä en selitä tästä kouluvalmennuksesta sen enempää, sillä tuolla 22 minuutin videolla on hyvin esillä kaikki se, mitä tunnista oikeastaan kerrottavaa oli. Kyseessähän on siis ääniraidallinen video, joten siinä kuulette mun mietteitä ihan kohta kohdalta tehtävien parissa. Toivottavasti joku jaksaa katsoa videon alusta loppuun!

Kumpi on teidän suosikki: este- vai kouluvalmennus?
Lue lisää

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

#792: Ihan tavallinen arkipäivä

Musta tuntuu, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään järkevää valmennuspostausta! Ihan kamalaa, sillä välillä niitä tuntui tulevan peräkanaa viikosta toiseen. Tähän on kyllä tulossa korjausta, sillä seuraava postaus käsittelee pitkään ja hartaasti kouluvalmennuksien kulkua. Malttakaa siis vielä tovi: luvassa on oikeaa syväanalyysiä siitä, miten meillä nyt oikein meneekään. 

Kaikkia ei tietysti valmennuspostaukset kiinnosta, joten tällainen pieni tuulettumispaussi niistä on varmasti tehnyt hyvää itse kullekin. Säilyy mielenkiinto myös kirjoittajalla pidemmän päälle. Sormet ainakin syyhyävät siihen malliin, että haluaisin jakaa teille enemmänkin valmennuksien sisältöä! Tällä kertaa jatkamme kuitenkin vähän kevyemmällä linjalla, sillä luvassa on tämän videoputken viimeinen ja ehkä toivotuin osio: videopostaus aivan tavallisesta arkipäivästäni. Sellaista on toivottu lähes yhtä paljon kuin tallivideopostauksiakin, joten ajattelin haastaa itseni ja kuvata elämääni yhden päivän ajan videolle aamusta iltaan. Mukaan mahtuu myös yleistä höpöttelyä elämästä muutenkin, sekä pari hassua paljastusta - yksi myös hevosrintamalta. Kannattaa siis katsoa ;)

Mä en henkilökohtaisesti voi uskoa, että joku haluaa seurata mun arkipäiviä tunti tunnilta. Omasta mielestäni arkeni on tietysti tylsää, kun kuvioissa on opiskelua, töitä ja pikainen tallilla käynti. Kaikki muu arjesta poikkeava on sen sijaan jännittävää! Ehkä se onkin elämän suola, että lopulta ne ihan tavalliset arkiaskareet tuntuvat mielenkiintoisilta kaiken sen menemisen ja tulemisen ohella. Tämä nyt on ainakin video, jossa pääsette hyppäämään hetkeksi osaksi arkeani ja sitä, kuinka yritän hengästyneenä selittää aamuni kulusta samalla, kun kiiruhdan bussipysäkille huomatakseni vain, että olisin ehtinyt paikalle ihan hyvin vaikka kontaten. Kamalan pitkä lause. Mitäpä sitä muokkaamaan!

Muistuttaako jonkun arki mun torstaipäivää? 


Lue lisää

perjantai 23. syyskuuta 2016

#791: On vaikeaa olla se, joka ei pärjää

Siitä on vierähtänyt hetki, kun olen viimeksi kirjoittanut jotain syvällisempää pohdintaa bloggaamiseen liittyen tänne blogini puolelle. Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin päässyt pohtimaan näitä asioita jälleen enemmän, useassa eri kontekstissa. Mikäpä sen mukavampaa kuin jalostaa omia ajatuksiaan muiden vertaistuen avulla ja purkaa niitä kirjoittamalla teidänkin luettavaksi! 

Hetkinen - sanoinko vertaistuki? Kyllä vain! Kävimme muutamien bloggaajien kesken varsin hedelmällistä ajatustenvaihtoa bloggaamiseen liittyvän kommentoinnin suhteen, ja oli mielenkiintoista huomata, miten erilaisilla tavoilla ihmiset suhtautuvat esimerkiksi negatiivissävytteiseen kommentointiin. Asia kiehtoi itseäni sen verran paljon, että kysyin keskuteluun osallistuneilta luvan pohtia asioita myös blogissani. Jos aihe herättää teissä ajatuksia, jakakaa ihmeessä niitä kommenttien muodossa alle! Olisi kiva kuulla mielipiteitä niin muilta bloggaajilta kuin erilaisilta lukijoiltakin.

Koska tähän aiheeseen on vaikea liittää kuvia, otetaan mukaan kaikki julkaisemattomat kuvat Noorasta ja Champista! Noora pohti Champilla ratsastusta myös omassa blogissaan, jonne pääset tästä linkistä. Kannattaa lukaista ;)



En enää edes muista, miten monta kertaa olen kirjoittanut blogiini siitä, miten suhtaudun itse saamiini kommentteihin. Tai jutellut asiasta kavereideni tai lukijoideni kanssa kasvokkain. Jakanut mielipiteitäni asiaan liittyen erilaisissa haastatteluissa. Koska jokaiselle lienee selvää, että positiiviset kommentit otetaan yleensä avosylin vastaan, en lähde käsittelemään niitä sen enempää tämän postauksen sisällössä. En halua vähätellä, sillä kyllähän niistä positiivisista kommenteista saa ihan valtavasti voimavaroja omaan tekemiseen. Ja mikä olisi sen loistavampi egopuustaus kuin vuolas ylistyskommentti onnistumisista ratsastuksen, bloggaamisen tai ihan vain elämän suhteen. Silti uskallan väittää, että lopulta ne kriittiset kommentit antavat saajalleen enemmän. 

Ennen varsinaiseen aiheeseen siirtymistä on syytä huomauttaa, että kriittisiä kommentteja on hyvin monenlaisia. Kriittisen kommentin voi antaa negatiivisella tai positiivisella tavalla. Jos sanomana on, että lukijan mielestä bloggaaja suoriutui kisaradallaan huonosti syystä x, voi asian esittää esimerkiksi toteamalla "ratsastit surkeasti, oot niin huono" tai esittää korjausehdotuksia seuraavaan kertaan. Ja sen korjausehdotuksenkin voi muotoilla niin monella tavalla. Millainen ero on sun mielestä siinä, sanooko bloggaajalle "kannattaisiko ottaa ensi kerralla lyhyemmät ohjat" tai "kiinnitin huomiota ohjiesi pituuteen. Olisiko siinä mahdollinen syy epäonnistumiselle?". Toki tässä päästään aiheeseen, haluaako kukaan tuntemattomilta ihmisiltä virtuaalivalmennusta oman kotivalmentajan oppien sijaan, mutta se onkin sitten oma postauksensa. 




Sosiaalinen media on luonut ihan uudenlaisen keskustelukulttuurin. Eräs bloggaaja mietti aikaa, jolloin olimme vielä ratsastuskouluoppilaita. Ei ollut somea, ei ollut blogeja tai mitään virtuaalitodellisuuksia. Ihmisiä ja heidän tekemisiään arvosteltiin tallin nurkilla, mutta kohteena olivat tutut ihmiset. Sosiaalinen media on tarjonnut mahdollisuuden laajentaa omaa verkostoa: voimme tutustua ihmisiin, joita emme periaatteessa tunne. Vaikka luulemme tuntevamme - kirjoittaahan bloggaaja useasti viikossa elämästään julkiseen blogiinsa. Samalla some antaa käyttäjälleen valinnanvapauden siitä, haluaako hän jakaa kommenttinsa nimettömästi vai nimellään. 

Anonyymius on nykyajan trendi. Sen taakse on helppo piiloutua, eikä se ole pelkästään negatiivinen asia. Moni arempi lukija voi jakaa mielipiteitään ilman omaa nimeään, sillä kaikki eivät ihan oikeutetuista syistä halua tai välttämättä edes pysty jakamaan mielipiteitään oman nimensä kera. Toki anonyymius lisää samassa suhteessa negatiivisempaa kommentointia, sillä vastuu omista sanoista tuntuu haihtuvan nimen poistumisen myötä. Yksi bloggaajista kertoi, että hän saa paljon rakentavaa kommenttia sähköpostitse: lukijat haluavat olla vuorovaikutteisia, mutta eivät ehkä uskalla kirjoittaa mielipiteitään kaikkien nähtäville. Olen itse tehnyt samankaltaisia huomioita. Saan paljon positiivista, kannustavaa ja rakentavaa palautetta lukijoiden kanssa kasvokkain käydyissä keskusteluissa, mutta kukaan ei ole koskaan tullut haukkumaan blogiani mulle suoraan päin naamaa. Vaikka mä en todellakaan pahastuisi siitä! Uskon, että siitä lähtisi liikkeelle todella pohdiskeleva keskustelu.





Aloittaessani bloggaamisen sain jonkun verran negatiivisia kommentteja, mutta suurimmillaan ne taisivat olla ollessani noin 18-vuotias. Silloisen minäni mielestä en ollut oikeutettu moisiin kommentteihin: olinhan täysin oikeassa kirjoittamissani asioissa, mulla oli ympärilläni loistava valmennustiimi ja olin juuri ylittänyt täysi-ikäisyyden. Tiesin kaikesta kaiken, vaikka tiedostin, etten oikeasti tiennyt niin sanotusti mistään mitään. Tuolloin negatiiviset kommentit tuntuivat ikäviltä ja saatoin pahoittaa mieleni niistä pitkiltäkin tuntuviksi ajoiksi. Näin 22-vuotiaana voin todeta, että olin todella naiivi ja lapsenmielinen vielä blogin alkuaikoina, mutta sehän kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen. Erilaisissa keskusteluissa on sanottu monesti, että mä olen kasvanut blogin mukana ihmisenä ja vaikutan nykyään "järkevämmältä" monen asian suhteen, jos näin voi sanoa. Allekirjoitan kaiken tuon täysin, vaikka onkin ikävää myöntää olleensa joskus väärässä. 

Suurin yksittäin palauteryöppy osui omalle kohdalleni viime vuoden lokakuussa 4 Your Horse -tapahtuman jälkeen. Sain osittain täysin oikeutetusti satoja negatiivisia ja kriittisiä kommentteja esiintymiseemme liittyen, jonka jälkeen kirjoitin asiasta postauksen Erilainen näkökulma. Tuo postaus on edelleen yksi kaikkian aikojen luetuimmistani ja voin rehellisesti sanoa, että yllätyin valtavasti saamastani palautteesta. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin kommentoineet blogiini mitään, halusivat tsempata. Kaikki kommentointi oli niin uskomattoman kannustavaa, että edelleenkin noita lukiessani meinaan liikuttua. Tuossa postauksessa uskalsin tuoda omat tuntemukseni aidosti esiin ja myönsin heikkouteni sekä sen, että mäkin teen virheitä. 





Inhimillisyys on jollain tavalla kaiken alku ja juuri. Tuon tapahtuman jälkeen aloin käsittelemään saamiani negatiivissävytteisiä kommentteja ihan eri tavalla. Enää en koe haukkuvia kommentteja ilkeänä, vaan yritän löytää niistä jotain syvällisempää. Miksi kirjoittaja on halunnut sanoa juuri näin? Mitä juuri tämän kommentin takana on? Se, että kommentissa esitetään asioita, joista olen itse eri mieltä, ei tarkoita, että kommentoija olisi huono ihminen tai väärässä. Hänellä on näkökulma, jonka hän haluaa tuoda esiin. Mä en ole oikea ihminen sanomaan, onko se oikein vai ei. Lisäksi olen oppinut myöntämään virheeni. Jos joku sanoo, että olen pilannut hevoseni, niin eihän siinä voi kuin nyökyttää päätään. Eihän Champ ole hypännyt kanssani niitä 140cm-luokkia, joita se meni vielä ennen Suomeen tuloaan. Mutta hei, harjoittelemassa me kaikki ollaan!

En ole kiusaamisen kannalla, ehen. Nettikiusaaminen on surullista, mutta niin on mielestäni myös se, jos ihmiset ottavat itseensä kommenteista, joissa yritetään neuvoa. En halua kuulostaa pyhimykseltä, sillä olenhan itsekin joskus kuitannut kaiken omista mielipiteistäni eroavan kommentoinnin "idioottien puheiksi". Nykyään pyrin katsomaan asioita rationaalisemmin. Toiset ihmiset ovat kuitenkin tunneherkempiä ja ihmisläheisempiä, jolloin negatiivinen kommentti tuntuu ikävämmältä. Halutaan yrittää ymmärtää, miksi ihmisiä pitää arvostella, kun voisimme vain olla sulassa sovussa keskenämme. Mä en ole koskaan ollut kovinkaan tunneherkkä, mikä on osaltaan sekä heikkous, että vahvuus. Persoonallisuuserot vaikuttavat ja sen huomaa myös negatiivisesti kommentoivat anonyymit. On helpompi alkaa arvostelemaan ihmistä, joka selkeästi pahoittaa mielensä saamistaan kommenteista. Silloin toiminnalle saadaan vastakaikua. Omaa persoonaa on vaikea muuttaa, eikä siihen todellakaan pitäisi pyrkiä. Omakuvaa ja itsetuntuoa kun ei ei koskaan pitäisi rakentaa muiden mielipiteiden mukaan.




Ratsastus on ehkä kaikista otollisin aihe arvostelulle. On blogit, on elävät olennot harrastuskumppaneina, murrosikäisiä tallit täynnä ja kaupan päälle kasoittain naisia. Naiset ovat tunnetusti niin kamalan solidaarista porukkaa, varsinkin toisiaan kohtaan. Vielä kun pakkaan lisätään se tosiasia, että varallisuus vaikuttaa onnistumiseen - tai ainakin helpottaa sitä. Eräs bloggaaja totesi mun mielestä loistavasti sen, että negatiivisia kommentteja saadessaan kannattaa muistaa yksi tosiasia. Ihmiset eivät hauku toisiaan siksi, että haluaisivat muuttaa omia käsityksiään, vaan koska haluavat pysyä vanhoissaan. Toisen tekeminen tuntuu väärältä ja sitä halutaan korjata. Joskus ulosanti voi ontua, jolloin saatetaan pahoittaa jonkun mieli. Otetaan yksi esimerkki ratsastuskoulusta, jossa tunnilla olevat ratsukot harjoittelevat uusia tehtäviä. Katsomossa istuu joukko nuoria tyttöjä, jotka naureskelevat ratsastajille. Opettaja kehottaa tyttöjä hiljenemään. Hän tietää, että tehtävä on katsomossa istuville vaikeampi kuin hevosten selässä paraikaa oleville ratsastajille. Tytöt naureskelivat, koska ovat epävarmoja omasta tekemisestään. On vaikeaa olla se, joka ei pärjää. Tätä samaa esimerkkiä voi soveltaa muutettuna ihan mihin tahansa elämän osa-alueeseen.

Tässäpä taas tekstiä kerrakseen! Loppuun haluan sivuta vielä aihetta, jonka joku anonyymi nosti esiin ruskealla foorumilla: "tosiasia on, ettei näitä blogeja jaksa lukea. Asiantuntemattomuus sekä asiassa, että kirjoittamisessa käy rasittavaksi pidemmän päälle." Toinen anonyymi vastasi kommenttiin kysymyksellä siitä, mitä asiantuntemusta julkisista, mutta samalla yksityisistä blogeista pitäisi löytyä. Jokaisen bloggaamiseen jollain tavalla kytkeytyvän kannattaa ainakin silmäillä läpi Janne Huovilan ja Sampsa Saikkosen artikkeli, joka on osa Saikkosen väitöskirjaa. Siinä käsitellään asiantuntijuutta suomalaisissa terveysblogeissa. Mielenkiintoinen aihe, suosittelen kaikille! 

Millaisia ajatuksia kommentointi blogeissa ja/tai ratsastuspiireissä herättää sinussa?
Lue lisää

torstai 22. syyskuuta 2016

#790: Johan oli yllätys

Maanantai oli viimeinen päiväni 21-vuotiaana, joten ystäväni Milla oli päättänyt järjestää mulle pienen yllätyksen synttärilahjana. Sain etukäteen tiedon saapua hänen luokseen iltapäivällä kamera mukanani, joten olin autuaan tietämätön päivän varsinaisesta sisällöstä. Jännityksessä odotin, mitä mun pään menoksi olikaan keksitty: ideat lentelivät aina ties mistä veteen liittyvästä niin pitkälle kuin mielikuvitus riitti. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mulle tehtiin oikeasti kunnollinen synttäriyllätys. Ja johan laitettiin pohjat, sillä Milla vei mut pienlentokonelennolle, jossa pääsin myös itse lentämään konetta hetkellisesti. Hurjaa! Olin aivan älyttömän innoissani tästä mahdollisuudesta, sillä tunnetusti olen tyyppi, joka tykkää kokeilla kaikkea uutta ja vähän ehkä extremeäkin.. Takana kun on benji-hypyt ja kuumailmapallolennot, seuraavaksi voisin hypätä laskuvarjolla jostain :D Pienlentokonematka oli uskomattoman hieno kokemus, sillä Milla oli suunnitellut reittimme niin, että kävimme moikkaamassa ilmasta käsin sekä hänen varsaansa, että Champia. Lisäksi pääsimme kiertelemään esimerkiksi Ratsastuskeskus Ainon yllä, Suomenlinnaa ja muuta pääkaupunkiseutua unohtamatta.

Kuvasimme tuosta reissusta videopostauksen. Siinä näkyy hyvin omat reaktioni, kun en oikeasti ollut videon alkupuolella vielä tietoinen matkamme määränpäästä. Vaikkei sisältö ole hevosaiheista, halusin kuitenkin jakaa videon tänne bloginkin puolelle, sillä olette toivoneet paljon myös ihan tavallisia videopostauksia mun arjesta. Ja siihen liittyen voinkin luvata, että tänään torstaina kuvaan ihan tavallisen MyDayn mun normaalista arkipäivästä tallijuttuineen päivineen. Videoita on siis luvassa myös jatkossa, niiden normaalien valmennus- ja kuulumispostauksien lisäksi.

Hevoskuulumisia vielä tähän samaan postaukseen! Champilla oli kevyempi alkuviikko noiden Ypäjän kisojen jälkeen, sillä maanantaina juoksutin sitä kävelytyskonepäivän lisäksi ja tiistaina sillä oli aamun maastoilun jälkeen raspaus. Suusta löytyi joitakin piikkejä ja aaltopurentaa, sitä samaa siis, mitä aina ennenkin. Keskiviikkona ratsastin pitkästä aikaa sileällä tai siltä se ainakin tuntui - edellisen kerran olen tainnut ratsastaa sileällä tasan viikko sitten keskiviikkona, sillä välissä oli kisat ja nuo kevyet päivät. Eikä tuostakaan ratsastuksesta meinannut tulla juuta tai jaata, kun innostuimme laukkailemaan Champin kanssa pitkin ohjin vesimaton yli. No, ainakin meillä oli hauskaa! Kyllä niitä hommiakin tuli tehtyä, ruuna hikosi vaahtoon asti iltapäivän kuuman auringon alla. Ja suu oli taas hyvä, raspaus tuli todellakin tarpeeseen.

Oletko sä koskaan ollut pienlentokoneen kyydissä? :)



sc: aadalatti
Lue lisää

tiistai 20. syyskuuta 2016

#789: Hallikausi avattu

Terveisiä kiireen keskeltä! Mulla olisi kamalasti postattavaa, mutta aikaa suhteellisen rajallisesti. Tai oikeastaan aikaa olisi, mutta se on käytetty kaikkeen muuhun kuin sisällä koneella istuskelemiseen.. Nuorena sitä pitää kokea yhtä jos toista, joten olen ottanut arjesta kaiken irti toteuttamalla suunniteltuja ja hyvinkin suunnittelemattomia asioita viimeisen viikon aikana. Jos tämä tästä taas tasoittuisi tulevina päivinä, juhlitaan ensin alta nämä tämänpäiväiset syntymäpäivät!

Yksi syy koneella istumisen puutteeseen löytyy viikonlopulta, jolloin Ypäjällä järjestettiin Porsche Horse Show'n karsintakilpailut. Tuolla jaettiin paikkoja paitsi Amateur Tourille, myös kansallisiin luokkiin aina junioriluokista isommille korkeuksille asti. Edellisinä vuosina olen nähnyt kisoista kuvia vain sosiaalisen median välityksellä, mutta koska kisat järjestettiin tänä vuonna Team Eurohorsesin kanssa yhteistyössä, tuli mulle tilaisuus lähteä mukaan työntekijänä ja ottaa samalla oma hevonen mukaan kilpailemista varten. Asiaa hankaloitti hieman se, että mulla oli pakollinen työvuoro lauantaina aamukuudesta iltapäivään asti, joten jouduin jättämään hevosen perjantai-illasta lauantaihin asti niin sanotusti muiden hoidettavaksi. Onneksi paikalla oli monia vapaaehtoisia apukäsiä, jotka ruokkivat ja ulkoiluttivat Champin mun poissaolon aikana.

Meidän kisaviikonloppumme alkoi jo perjantaina, jolloin hyppäsin illalla ensimmäisen päivän verryttelyluokan metrin korkeudella. Vaikka starttimme oli vasta illalla, olin lupautunut saapumaan Ypäjälle jo yhdeksältä aamulla auttaakseni ratojen rakentamisessa. Se tarkoitti sitä, että mun oli herättävä neljältä ehtiäkseni pakkaamaan hevosen tavarat kolmen päivän rupeamaa varten. Siinä aamuyöstä heräillessäni pohdin hetken verran, onko tässä lajissa yhtään mitään järkeä. Sanokaa mun sanoneen, ettei me hevosihmiset olla täysin kunnossa päänupistamme, kun teemme jatkuvasti jotain ihan ihmeellistä näiden hevosten eteen.





Perjantai kului onneksi yllättävän nopeasti väsymyksestä huolimatta, sillä kahden hallin rakentaminen kisakuntoon otti oman aikansa. Opistohallissa kisat starttasivat käyntiin jo kahdelta, mutta Ypäjähallissa pääsimme aloittamaan karkelot kaksi tuntia myöhemmin. Mun kaikki luokat hypättiin Ypäjähallissa, mikä sopi itselleni paremmin kuin hyvin. Sain verrytellä maneesissa, eikä radoissa ollut mitään kovin ihmeellistä paria vähän hassumpaa tietä lukuunottamatta. Nuokaan eivät olleet ratsastuksellisesti vaikeita, mutta ehkä hieman epäloogisia varsinkin luokkakorkeuksia ajatellen. Olin ilmoittautunut perjantaina verryttelyluokkaan, joka tarkoitti sitä, ettei mun tarvinnut ratsastaa kisavarustuksessa: jokaisella ratsukolla oli 80 sekuntia aikaa suorittaa haluamansa rata valitsemallaan korkeudella.

Verryttelyluokka on siitä kiva mahdollisuus, että se tarjoaa ratsastajalleen tilaisuuden korjata virheitä ottamalla esimerkiksi jonkin esteen uudelleen epäonnistumisen jälkeen. Mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja aloitin radan niin, että ensimmäinen hyppy tuli verryttelyä kohden esteellä numero neljä. Tästä jatkoin radan loppuun siten kuin se oli alunperinkin rakennettu eli ykkösestä aina esteeseen numero kymmenen asti. Tiesin, että Champ saattaisi jäädä herkemmin verryttelyn luokse pomppimaan, jos niikseen tulisi, joten tuolla ylimääräisellä hypyllä sain niin sanotusti homman käyntiin vaivattomammin. Rata ei ollut todellakaan mikään parhaimmistani, muttei missään nimessä mikään katastrofi. Hevonen oli liian pitkänä ja vähän jännittynyt, itse matkustelin hieman liikaa ja jäin keikkumaan jalustimille. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ollut, joten lähdin hyvillä mielin kohti seuraavaa päivää.






Lauantaina hyppäsin pelkästään 110cm-luokan, sillä metrin luokka alkoi jo iltapäivällä, enkä olisi ehtinyt sen radankävelyyn töideni takia. Rata oli muuten simppeli, mutta se alkoi siten, että ensimmäinen este hypättiin suoralla linjalla pois verryttelystä. Voitte kuvitella, että jouduin ongelmiin. Vaikka yritin pitää hevosen pohkeen edessä ja jättää verryttelyn aitaan hieman väliä, emme meinanneet päästä lähtölinjasta yli millään. Champ pysähtyi vauhdista aina aidan kohdalla hypäten ylös siten, että mulla lähti lopulta molemmat jalat jalustimista ja olin oikeasti todella lähellä tippumista - niin ylhäällä se kävi kertaalleen. Lopulta sain kuin sainkin hevosen liikkeelle ja ensimmäisen esteen yli, josta tuli puomi mukaan ymmärrettävästi: olinhan joutunut ratsastamaan estettä kohden täysin ilman paikkaa, ainoana ajatuksena saada hevonen eteen. Meillä oli hyvä kannustusjoukko, kun puolet katsomosta ja koko verryttelyn ihmisporukka teki kaikkensa auttaakseen meidät matkaan :D Loppurata olikin sitten puhdas, Champ hyppäsi tosin niin valtavia hyppyjä joillekin esteille, että mulla meinasi olla vaikeuksia pysyä mukana menossa. Tuloksena siis neljä virhepistettä. 

Radan jälkeen ihmiset tulivat vuorotellen toteamaan, että olipas hevoseni possu. Se on selkeästi oppinut sen, että tuollaisella hyppimisellä se pääsee tilanteesta pois, joten oli enemmän kuin hienoa, että saimme sen liikkeelle ihmisten avustuksella. Kun olin päässyt ensimmäisen esteen yli, ei loppuradalla ollut mitään ongelmia - kuten ei muinakaan päivinä. Olin aluperin ilmoittautunut sunnuntaina vain 110cm-luokkaan, mutta jälki-ilmoittauduin vielä metriinkin saadakseni ratoja alle. En halunnut, että sama pääsisi tapahtumaan toisena päivänä putkeen, joten otin suosiolla alle pienemmän luokan saadakseni hevosen esteistä yli vaikka takaperin. 

Tultiin ehkä vähän lähelle :D Nämä ratakuvat siis lauantailta, mulla ei ole muita kuvia radoilta ja sunnuntai oli ainoa päivä, jolta sain videota.




Sunnuntaina hyppäsin siis kaksi luokkaa, metrin ja 110cm korkeudella. Molemmissa luokissa oli samat radat, sillä konsepti tehtiin samoin kuin jäähallilla Amateur Tourissa on tapana: estekorkeudet nousevat, mutta radat pysyvät samoina. Lähdin metrin luokkaan luottavaisin mielin tarkoituksenani ratsastaa aikaa sijoituksen saadakseni, mutten ajatellut lähteväni tekemään kovinkaan pieniä teitä. Toisin sanoen halusin varmistaa, että rata olisi sujuva ja siisti, mutta toisaalta en halunnut kiertää pitkiä teitä ja menettää ruusuketta sen vuoksi. Katselin muutamia suorituksia miettien, etten tosiaan halua tehdä pientä kaarretta yhdeksänneltä esteeltä kympille, sillä silloin joutuisin hyppäämään okserin todella vinosti. Mutta niinhän siinä kävi, hevonen tuntui hyvältä ja tuo lyhyempi reitti oli lopulta paljon sujuvampi hypättyäni esteen vinosti, joten sen ratsastaminen sujui luontevasti. Puhtaalla suorituksella aikamme riitti neljänteen sijaan noin kuudenkymmenen lähtijän joukosta.

Ennen 110cm-luokkaa käytin Champin karsinassa juomassa ja otin siltä suojat pois jalasta, jättäen kuitenkin satulan löysemmällä vyöllä selkään. Pian lähdimme uudelleen verryttelyyn, jossa tein lyhyemmän työn hevosen ollessa jo valmiiksi verrytellympi edellisen luokan ansiosta. Lauantaina ja sunnuntaina mulla oli paikalla valmentaja mukana auttamassa, mikä oli enemmän kuin hieno juttu oman tekemiseni kannalta: ratsastin skarpimmin ja tein verryttelyn suunnitelmallisemmin ilman ylimääräistä panikointia aikatauluista. Tosin sunnuntain viimeiseen luokkaan lähdin hieman kiireellä, kun ratsastin superhuonosti viimeiselle isommalle okserille, jonka vuoksi Champ meni esteestä ohi. Jouduin tulemaan sen uudelleen ja sain lähtömerkin vielä ollessani verryttelyalueella. Menin sitten radalle ja huusin tuomarille (joka onneksi oli kaverini) olinkohan jo mahtanut saada lähtömerkin. Muutama katsoja taisi naurahdella! Eihän siinä, ohjat vaan käteen ja menoksi. 


Linkki videoon (sunnuntain 100cm + 110cm -radat)

Kympin rata oli muuten ihan sujuva, mutta otimme toiselta esteeltä puomin mukaan. Päästin Champin kaarteesta pitkäksi, jolloin hypystä tuli matala ja se kostautui etujalkavirheellä. Oma moka, minkäs sille mahtaa. Champ oli jo hieman väsähtänyt, eikä samalla tavalla terävänä, jolloin sekään ei enää korjannut mun virhettä samalla tavalla kuin esimerkiksi lauantaina. Silloin se oli niin kamalan irti puomeista varsinkin oksereilla, lensin välillä kaulalle alastulossa! Radan jälkeen tuo puomi harmitti vähän, koska olin lähtenyt hakemaan tuostakin luokasta ruusuketta. Toisaalta olin iloinen, että sain alle kaksi ihan siedettävää rataa, eikä ruuna yrittänyt tehdä mitään temppuja. 

Muuten Ypäjällä oli oikein mukava meno ja meillä oli kasassa jälleen ihan mahtava porukka. Kävimme Champin kanssa useaan otteeseen kävelyillä, näimme valkohäntäpeuroja (tai jotain vastaavia eläimiä), polskimme Ypäjän Rivieralla ja vain nautimme olostamme. Champ oli tuttuun tapaan oikea konkarimatkustaja, se ei stressannut turhista ja käyttäytyi koko ajan enemmän kuin mallikkaasti. Sunnuntai taisi olla myös ensimmäinen kerta Ypäjän kisaviikonlopuista, kun mua ei väsyttänyt ollenkaan - takana kun oli kahdeksan tunnin yöunet. Tällaisia kisareissuja lisää, kiitos! Seuraavat Ypäjän kisat ovat tosin vasta marraskuussa, sitä ennen kisataan lähempänä kotoa. Tulevana viikonloppuna mut saatetaan nähdä hommissa Ainossa, jos tarpeeseen tulee, mutta hevosen kanssa osallistun kisoihin seuraavan kerran ensi viikolla Riders Innissa. Siihen asti palautellaan akkuja ja nautitaan syksystä :)

Olitko sä mukana Ypäjän kisoissa tavalla tai toisella?
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat